Pienen ikuisuuden jälkeen
Eletään elokuun loppua. Puolivuotias vauva nukkuu vaunuissa terassin varjossa ja istun keittiön ikkunan edessä. Välillä silmäkulmassa vilahtaa häivähdys kirkkaan pinkkiä ja pastellia. Se on 3-vuotias tyttäreni, joka puuhastelee pihalla. Hänellä on kesähattu vähän vinossa, vaaleat hiukset hulmuavat villisti, kun hän keksii yhtäkkiä sännätä juoksuun ja hän näyttäisi höpöttävän kiivaasti kainalossa keikkuvalle mäyräkoira-pehmolle. Päällään hänellä on yksisarvisuikkari, hänen rakkain vaatekappaleensa, joka on hänen mielestään liian hieno uimiseen. On lämmin päivä ja puimurit humisevat pelloilla minkä ehtivät, ennen sateisempia kelejä. Kasvihuoneen kattoikkunasta esiin pilkistää sinnikkäitä kurkunvarsia ja pieni omenapuu kasvatti kaikki omenansa yhteen oksaan, niin että pelkään sen koko ajan katkeavan lopullisesti pienestäkin tuulenvireestä. Välillä joudun ravistelemaan itseäni, että onko tämä oikeasti minun elämääni.
Kaikki tuntuu muuttuneen sen jälkeen kun viimeksi olen kirjoittanut tänne ja toisaalta taas monet asiat ovat niin kuin ennenkin. Tulin tänne tutkimaan parin vuoden tauon jälkeen, miten voisin piilottaa blogini muilta ja vähän kuin häivyttää sen unohduksiin pöytälaatikon perälle. Sitten jäinkin lukemaan vanhoja tekstejä ja muistot tulvivat mieleeni. Kaiken muistaa niin paljon selkeämmin, kun lukee niitä täältä. En halunnutkaan piilottaa tätä, vaan itseasiassa mietin, että miksi en tässä kiireisessä maailmassa herättelisikin blogia uudelleen, ihan kuin minulla ei olisi arjessa jo ihan tarpeeksi hommaa. Se, kuinka realistiset odotukset minulla on omasta ajanhallinnastani jää nähtäväksi, mutta yrittäisin ainakin silloin tällöin kirjoittaa jotakin muistiin. Sitten voisin palata näihin elämäni onnellisimpiin ja kuluttavimpiin vuosiin, kun lapset käyvät jo koulua tai muuttavat kotoa. En tiedä lukeeko kukaan enää blogeja, ehkä ne samat ihmiset, jotka osaavat vielä käyttää facebookkia. Blogin kirjoittaminen on mukavan hidasta hommaa, joka vaatii keskittymistä. Siinä saa luvan kanssa pysähtyä pohtimaan omia ajatuksiaan ja tuijotella ulos ikkunasta. Kuka sitten on ihminen tämän blogin takana? Olen kirjoittanut tänne ensimmäiset tekstit yli 10 vuotta sitten. Se on pitkä aika, jonka aikana maailma on muuttunut paljon ja kirjoittaja kasvanut ainakin vähän. Taidan tehdä vanhoille teksteille pienen seulonnan ja säästää ne joista edelleen olen samaa mieltä. Onneksi blogini ei ole päätynyt ruodittavaksi anonyymeille keskustelupalstoille ja lopulta taisi olla vain yksi hyvin lyhyt ja ytimekäs vauva.fi-aloitus. ”Tasaisen samanlaista sisältöä.” Huh, toivon että elämäni jatkuu samanlaisena seuraavankin vuosikymmenen!
Olen 37-vuotias, minulla on kaksi pientä tytärtä, joiden kanssa saan puuhastella kotona. Olen naimisissa parhaan ystäväni kanssa, jolla on loistava huumorintaju ja kiltti luonne. Postimerkin kokoiselle pihalle mahtuu muutama puu ja marjapensas, perunamaa ja kasvihuone. Kaikki on täydellisen retuperällä, sillä vauvan ja esikoisen kanssa ei nypitä rikkaruohoja tai olla liian pikkutarkkoja mistään. Lähellä on hyvät marjastus- ja sienestysmaastot, retkeilyreitistöt ja uimapaikka, jossa voi käydä aina niin pitkään, kunnes se jäätyy umpeen. Vapaa-aikana olemme metsässä rinkan, riippumattojen ja eväiden kanssa. Olen todella ylpeä, että olen saanut rakentaa lapsilleni niin vahvan luontosuhteen jo vauvasta alkaen. Kuopus pääsi laavuretkeilyn makuun parin kuukauden ikäisenä ja nukuttiin ensimmäinen yö teltassa heinäkuussa. Rakastan polkujuoksua, joogaa kotikylän studiolla, neulomista sekä kaikenlaista pientä puuhastelua ja näpertämistä. Synnytyksien jälkeen on aika alkaa vähän panostaa juoksukuntoon ja vaihtaa sohvalta suoraa polulle-metodi johonkin enemmän polvia ja selkää säästävään tyyliin. Vauvavuoden ulkopuolella opiskelen AMK:ssa terveydenhoitajaksi ja teen omaa vakkarityötäni koululaisten kanssa.
Minulla on taskussa muutamia unelmia ja asioita, joita haluaisin kehittää ja toteuttaa. Mutta ensin haluan olla täällä pienille lapsilleni. Kauhistelen ajan juoksua jatkuvasti, kun näen miten nopeasti he kasvavat, oppivat uusia taitoja ja alkavat luottaa itseensä yhä enemmän. Vielä he kuitenkin onneksi tarvitsevat minua.
Hauskaa jos löysit tänne, tervetuloa mukaan!
Suurin seikkailu
