Lily

Annikaruu

Annikaruu
Annikaruu

Pieni tehtävälista joulunodotukseen

Tänä vuonna joulu tulee nimittäin siitä, kun voin nuuskia vauvani tukkaa aamuisin samalla kun katsotaan yhdessä joulukalenteria.

On hassua miten paljon asiat voikaan muuttua vuodessa. Viime vuonna tähän aikaan seurasin tiiviisti perinteistä to do-listani eri vaiheita, tein kransseja ja koristeluita ja suunnittelin kattausta sekä ruokia aatoksi. Sellainen olen ollut aina. Haluan, että jouluksi siivotaan paremmin, koti koristellaan kauniiksi ja tarjoiltava ruoka on ensiluokkaista. Nyt siihen ei ole ihan niin paljoa aikaa ja energiaa. Olen ollut ihmeissäni, miten vähän olen stressannut asiasta. Tänä vuonna joulu tulee nimittäin siitä, kun voin nuuskia vauvani tukkaa aamuisin samalla kun katsotaan yhdessä joulukalenteria. Leivotaan piparkakkutalo tai ihmetellään kuusenkynttilöitä. Kun saan paketoida illalla hänelle lahjan ja laittaa sen visusti talteen vaatekaapin perälle. Ei olekaan tärkeintä asetella koristeita millintarkasti takan reunustalle.

Meillä on pieni to do-lista joulunodotukseen ja sen tarkoitus on vain ja ainoastaan muodostaa kivoja uusia perinteitä yhdessä lapsen kanssa. Tuntuu ihanalta alkaa rakentaa sitä oman perheen joulua. Sellaista jossa asiat ovat tuttuja ja turvallisia vuodesta toiseen. Itse muistan omista lapsuudenjouluistani parhaiten ne tavalliset ja arkiset joulupuuhat. Ja olen nyt aikuisena tajunnut, että kaiken sen joulun taian takana olikin oma äiti, joka halusi luoda lapsilleen joulun.

Ostetaan kuuseen koriste. Joka vuosi ostamme vauvalle yhden oman koristeen kuuseen. Pikkuhiljaa niistä alkaa kertyä kaunis ja mielenkiintoinen koristelu ja kuuseen tulee vähän eloa identtisten pallojen sijaan. Tämän vuoden joulukoriste on huopainen nalle, kaveriksi viime vuoden pingviinille. Vielä saan valita koristeen vauvan puolesta, mutta saa nähdä mitä leivänpaahtimia kuusesta jatkossa löytyy kun hän pääsee itse puikkoihin.

Vauvojen joulujuhlat.Toivon, että voidaan pitää vauvakavereiden kanssa jatkossakin pienet joulujuhlat, jossa vaihdetaan lahjat ja vietetään aikaa yhdessä. On niin ihanaa, että meillä on sellainen porukka, jonka kanssa puuhaillaan aktiivisesti. Toivon, että nämä kaverit pysyvät mukana koko lapsuuden ajan ja ehkä pidempäänkin.

Joulutapahtuma. Käydään katselemassa tunnelmaa esimerkiksi myyjäisissä tai jossakin pienessä oman kylän tapahtumassa. Tänä vuonna osallistutaan ainakin perhekerhon joulujuhlaan ja pienten lasten joulukirkkoon. Myyjäisissä olisi kiva käydä myös pyörähtämässä.

Pieni siivous päivässä. Muistan itse lapsuudesta sen, miten tärkeää oli hinkata koko koti säihkyvän puhtaaksi. Haluan itse opettaa lapselleni vähän rennomman asenteen. Siksi teemmekin joka päivä jonkin pienen kotityön pois alta. Tähän toimii ihan valtavan hyvin siivousjoulukalenteri. Sen voi tehdä itse tai sitten voi seurata somesta esimerkiksi @boniasiivous suunnittelemaa valmista joulukalenteria. Ei tunnu joulusiivous yhtään niin raskaalta kun tekee siitä vartin homman joka päivälle. Niinpä ennen aattoa riittää vain tavallinen viikkosiivous.

Metsäretki. Tänä vuonna meillä on muovikuusi. Laitoimme sen heti joulukuun alussa piristämään olohuonetta, mutta ei se silti ole ihan aidon veroinen. Jouluvalmisteluihin kuuluu silti pieni metsäretki eväiden kera ja samalla pääsen hakemaan havut kranssiin ja maljakoihin. Niiden tuoksusta tulee se aito joulun tunnelma. Ja ehkä sitten taas kun kuusi ei ole jatkuvasti vaarassa, voidaan vaihtaa se oikeaan.

Jouluikkuna vauvalle ja nisset. Kirjahyllyyn on alkanut rakentua jouluikkuna, jota vauva käy kiinnostuneena katsomassa joka päivä. Lasin takana tontut pysyvät turvassa tahmaisilta käpäliltä ja koko joulukuuksi riittää seurattavaa. Otan perinteiset nissetontut esiin pari viikkoa ennen aattoa ja olen ajatellut että tulevina vuosina ne saattavat puuhailla kotonamme jotain hauskaa yön aikana. Nyt vauva on kuitenkin vielä liian pieni tajuamaan moisia juttuja.

Joulukalenteri. Vauvalla on äitini ompelema iso tonttu joulukalenterina ja hän oppi hyvin nopeasti sen, että yhdessä taskuista on maissinaksu. Lisäksi katsomme aamuisin telkkarista Tallipihan joulua. En ole vuosiin seurannut joulukalentereita, mutta nyt se tuntuu aika liikuttavalta oman lapsen kanssa. Tämän vuoden versio on aika sympaattinen.

Joulukortteja. Haluaisin jatkaa itse joulukorttien tekoa tulevinakin vuosina, mutta tänä vuonna turvauduin nappaamaan vauvasta tonttukuvat ja tilasin kuvakortit netistä. Olisi kiva tehdä tulevaisuudessa kortteja yhdessä.

Piparitalo. Tämä on itselleni aika uusi juttu, sillä en ole tehnyt piparitaloja vuosiin. Tänä vuonna päätimme kuitenkin kokeilla miten niiden väkertäminen sujuisi. Talot odottavat vielä koristelua, joka on itsenäisyyspäivän hommia.

Avainsanat:
Perhe Oma elämä Vanhemmuus
Annikaruu

Pitkästä aikaa

 

On helpottavaa olla kaikkien vuosien jälkeen vilpittömän onnellinen kaikesta ilman, että sitä tarvitsee teeskennellä. Jokaisena aamuna herätessä tuntuu samalta kuin jouluaamuna, ihan sama miten huonosti yö on nukuttu.

Olen käynyt kurkkimassa täällä säännöllisesti, mutta kirjoitukset ovat jääneet toistuvasti kesken. Olen yleensä ehtinyt kadottaa niiden punaisen langan siihen mennessä, kun olen päässyt taas takaisin tekstin äärelle. Tämä vauvan kanssa valvomisesta johtuva aivosumu ei varsinaisesti helpota kirjoittamista, mutta olen kaivannut blogin pariin. Se on kuin päiväkirja, jossa on tämän syksyn osalta ammottava aukko. Oli niin paljon kivoja retkiä, harrastuksia ja kokemuksia, joita olisin halunnut kirjoittaa tänne ylös. Nyt kun vuoden innostavin sesonki on käsillä, olisi sääli ettei siitäkään jäisi muistiin mitään. Eteenkin jokavuotiset postaukset joulukodista ja vuosikatsauksesta ovat jo tärkeitä perinteitä, joita haluaisin jatkaa edelleen. Tänä vuonna käytössä ei ole ollut kuukausipostauksia, mutta ensi vuoteen taidan sisällyttää ne mukaan, jottei väli pääse kasvamaan näin suureksi.

Mitä tänne sitten kuuluu? Asioita on pakko varmaan vähän pilkkoa pienempiin osiin, mutta syksyn, kuten muunkin kuluvan vuoden  kantavana teemana ovat olleet suloiset vauvantuoksuiset päivät. Olen sulautunut kotiarkeen ja 8kk vanhan vauvan kanssa puuhailuun todella hyvin nyt, kun olen saanut rakennettua meille toimivan päivärytmin ja päiväunet ovat löytäneet paikkansa. Ei ole päivääkään etten haikeudella miettisi sitä miten surullisen lyhyt vaihe vauvavuosi on omassa elämässä ja yritän niin kovasti painaa mieleeni kaikki tärkeimmät asiat. Hiuskiehkuroiden pehmeyden, kikatukset, pulleat sormet, hampaattoman hymyn ja lämpimän silkkisen ihon. Sen miltä tuntuu, kun hän nukkuu kiinni kyljessäni ja tuhisee. Oma mieli ei meinaa aina pysyä tuon pienen vauvan kasvuvauhdissa perässä ja kuvat vastasyntyneestä näyttävät jo välillä jopa vierailta. Olen onneksi alusta asti kirjoittanut muistoja ylös ennen kuin ne unohtuvat seuraavien tieltä. Päivät täyttyvät yhteisistä harrastuksista, kavereiden näkemisestä, ulkoilusta ja puuhailusta kotona. Uusia taitoja tulee niin kovaa vauhtia, että välillä yöunet menevät ihan sekaisin. Yöt nukutaankin pääosin käsi kädessä, koska tajusin aika pian että tulen häviämään sen taistelun.

Olen voinut itsekin nyt taas paremmin kuin ensimmäisten kuukausien aikana, kun olen oppinut ja tottunut äitinä olemiseen enemmän. Ei ole kyllä yhtään ikävä sitä kaikkea tunnemyrskyä viime keväältä. Olen osannut ottaa rennommin ja silti vauva on edelleen hengissä. Aloitin kesän aikana hiljalleen palailemaan juoksun pariin ja syksyn edetessä olen vihdoin päässyt tekemään muutaman hyvän polkulenkin. Niitä oli ihan kauhea ikävä jo raskausaikana ja vitsi mikä fiilis oli ekan lenkin jälkeen kansallispuistossa. Haluaisin päästä nyt treenaamaan taas vähän säännöllisemmin, jotta kevään juoksukauden alkaessa olisi taas entisessä kunnossa ja tossu tuntuisi kevyeltä. Ensin olisi kuitenkin tämä talvikausi rämmittävä läpi. Ei kuulu ihan omiin suosikkeihin ja toivonkin, että saataisiin kunnolla lunta, jotta lenkkarit voisi vaihtaa hetkeksi suksiin. Kehonhuollossa on myös vielä paljon petrattavaa ja oikea kantapää on alkanut vihoitella vaunulenkkien jälkeen. Askelluksessa ja omassa painossa on tapahtunut isoja muutoksia, joten ei ihmekään että se tuntuu jossain. Joogan pariin olen palannut pienimuotoisesti, sillä kaikkeen ei vain tässä uudessa arjessa ole aikaa. Vauvan voi onneksi ottaa moneen mukaan ja hän olikin syksyn ajan ihan loistava retkikaveri. Kantorepun kanssa kierrettiin monet polut ja käytiin syömässä eväitä metsässä. Kerättiin myös ihan laittoman paljon sieniä. Niitä oli koko eteläinen Suomi täynnä! Aamu-uintejakin pääsin jatkamaan, sillä vauva toimi hyvänä kannustajana rannassa pulahduksen aikana.

Ihan pian alkaa joulupuuhailu ja olen jo pyyhkinyt ensimmäiset kyyneleet, kun tuntuu vaan niin liikuttavalta päästä kokemaan kaikki pienen lapsen kanssa. On helpottavaa olla kaikkien vuosien jälkeen vilpittömän onnellinen kaikesta ilman, että sitä tarvitsee teeskennellä. Jokaisena aamuna herätessä tuntuu samalta kuin jouluaamuna, ihan sama miten huonosti yö on nukuttu. Lapsettomana kaikki oli pääosin hyvin, mutta silti aina oli tietoinen siitä, että kaiken takana pysyi se pohjaton suru. Se tunne on kadonnut vihdoinkin.

Avainsanat:
Hyvinvointi Oma elämä Vanhemmuus