Ensimmäiset hetket äitinä

Sitä ei meinaa vieläkään ymmärtää, että tämä ihana pieni vauva on minun omani eikä kukaan vie häntä meiltä pois.

Viikot vastasyntyneen kanssa olivat täynnä kiirettä, epävarmuutta, liikuttavia hetkiä ja oivalluksia. Aluksi kaikki oli yhtä kaaosta, kun saavuimme takaisin ”keskeneräiseen” kotiin sairaalasta pieni vauva mukanamme. Olin lähtenyt niin yllättäen hoitajan pyynnöstä verikokeeseen korkeiden verenpaineiden takia, ettei käynyt mielessäkään valmistautua jäämään sinne käynnistykseen. Tavarat olivat hukassa ja kaikkia juttuja (kuten hoitopöytää, pumppuja ja pulloja) ei oltu suunniteltu vielä loppuun asti. Mieltä painoi myös huoli vauvan pudonneesta painosta, imetyksestä, omasta jaksamisesta ja kokonaan uudesta elämästä, jossa on vastuussa niin pikkuisesta ihmisestä. Onneksi saimme viettää vauvan ensimmäiset viikot yhdessä kotona mieheni kanssa ja aika kului lopulta pikakelauksella. Aika kului ihan liian nopeasti.

Äitiys tuntuu vielä vieraalta. En ole sisäistänyt sitä, että olen tuon pienen ihmisen äiti. Silti hänen hoitamisensa on luonnollisinta mitä tiedän.

En ole tajunnut, että vauvat kasvavat niin nopeasti. Miten he muuttuvat jatkuvasti ja ihan yhtäkkiä huomaa, että vaatteiden hihat alkavat olla liian lyhyet. Samalla ei voi olla ihastelematta sitä, miten keskellä yötä vauva hymyilee ja hihkuu katossa leijuvalle vappupallolle pimeässä makuhuoneessa. Silloin sydän sulaa. Kaikki väsyneet hetket siltä yöltä pyyhkiytyvät saman tien pois.

Äitiys tuntuu vielä vieraalta. En ole sisäistänyt sitä, että olen tuon pienen ihmisen äiti. Silti hänen hoitamisensa on luonnollisinta mitä tiedän. Kaikki tapahtuu kuin itsestään ja otteeni tulevat päivä päivältä varmemmiksi. En kyllästy pussailemaan hänen pulleita poskiaan tai katselemaan, kun hän nukkuu. Myös minun sekä mieheni läheiset ovat aivan ihastuneita häneen ja kaikki tykkäävät pitää häntä sylissä. Parin viikon päästä hänellä on jo ikioma nimi. Käytämme sitä hänestä jo sukulaisten ja ystävien kanssa. Hän tulee silti olemaan aina myös äidin pieni sylikatti ja pappan pieni pippurisilmä. Niin pieni ja rakas.

Siellä me ihmettelimme ympäröivää luontoa itse neulomani villapaidat päällä ja en ollut pitkään aikaan ollut niin onnellinen.

Yhtenä päivänä vauvan ollessa 2 kuukautta vanha, menimme retkelle metsään. Oli ihanaa makoilla hänen vieressään lämpimillä sammaleilla ja katsella huojuvia kuusia.  Silloin olo oli melkein epätodellinen. Sitä ei meinaa vieläkään ymmärtää, että tämä ihana pieni vauva on minun omani eikä kukaan vie häntä meiltä pois. Miten kaikki on pienelle vielä uutta ja miten paljon minulla on hänelle  näytettävää ja opetettavaa. Siellä me ihmettelimme ympäröivää luontoa itse neulomani villapaidat päällä ja en ollut pitkään aikaan ollut niin onnellinen.

Yksi parhaista asioista äitiydessä on se, että kun vihdoinkin olen saanut oman lapsen, yksikään juhlapyhä ei tunnu enää tyhjältä. Minun ei enää koskaan tarvitse viettää niitä peitellen omaa suruani. Katkerana siitä, etten voi liittyä muiden perheiden mukana juhlintaan, koska olen heille niin kateellinen. Nyt saan juhlia niitä oman pienen perheeni kanssa.

En usko, että lapsettomuus häviää ihmisestä koskaan, vaikka hän tulisi vanhemmaksi.

Oman onneni kanssa oloni on silti myös välillä haikea. Vieläkin silloin tällöin alkaa itkettää se, miten paljosta olisin jäänyt paitsi, jos tämä ei olisikaan koskaan onnistunut. Ajatus on tosi pelottava, koska en olisi koskaan osannut täyttää sitä tyhjää koloa sisälläni. Samalla suren kauheasti niitä, joiden polku on vielä kesken. Se on niin raskas tie kulkea, vaikka loppu olisikin paras mahdollinen. En usko, että lapsettomuus häviää ihmisestä koskaan, vaikka hän tulisi vanhemmaksi. Niin suuren kriisin myötä arpia jää väistämättä. Olen niin kiitollinen siitä, että minusta tuli lopulta tämän pienen tytön äiti. Ja siitä miten voin katsella miten onnelliseksi yksi vappupallo hänet tekee.❤️