Heippa!
Tulin kirjoittamaan tänne nyt kuitenkin, vaikka olen lykännyt uusia postauksia jo jonkun aikaa. Minulle on iskenyt nimittäin jonkunlainen some-ähky. Enkä tarkoita nyt välttämättä blogin kirjoittamista, mutta muita kanavia, joita tulee käytettyä ja selattua jopa silloin kun ei edes huvittaisi. Facebook pursuaa yli äyräiden typeriä ja turhia mainoksia sekä videoita, mutta ei enää yhtään aitoja kuulumisia kavereilta ja tutuilta. Ne ovat kuitenkin syy siihen, miksi olen näinkin kauan pysynyt koko paikassa edes kirjautuneena. Huomaan välillä rullailevani uutisia sellaisella vauhdilla, etten ehdi edes huomata, vaikka sieltä joku yksinäinen päivitys kaverilta löytyisikin. Myös oma käyttäytyminen facessa on muuttunut siten, että entisten pitkien ”mitä kuuluu”- tilapäivitysten sijaan, laitan sinne kuvan ja lyhyen tekstin. Olen vakavasti harkinnut poistuvani koko Facebookista, koska se vie vaan turhaa aikaani, mutta siitä lisää vielä tulevaisuudessa. Olen nimittäin hautonut postausta meidän puhelimien käytöstä, mutta se ei ole ihan vielä kypsä.
Käytän nykyään paljon enemmän Instagramia, mutta sielläkin on alkanut välillä ahdistaa se, että sellaisia rehellisiä ja aidoista tilanteista olevia kuvia on aika vähän. Tykkään kyllä katsella ystävieni kauniita kuvia hyvästä ruuasta, matkoista ja siististä kodista ( lisään tällaisia kuvia myös itse), mutta olisi kiva joskus nähdä kuvia myös siitä tavallisesta arkipäivästä ja mitä kaverille kuuluu esimerkiksi näin perustorstaina. Onneksi storyn puolella näkee vilauksia niistäkin. Mietin myös silottelenko itse IG:n kuvia liikaa? Puurolautaseni ei todellakaan ihan joka aamu näytä samalta kuin siellä olevissa kuvissa, enkä lue sanomalehteä niin, että se on aseteltu puoliksi puurolautasen alle. Välillä jätän kuvan lisäämättä, koska se ei välttämättä sovi sävymaailmaltaan muihin jo lisättyihin kuviin. Instagramissa itseä hiertää ehkä juuri se, että helposti siellä tulee esiteltyä elämänsä hiukan hohdokkaampana kuin se oikeasti sillä hetkellä on.
Samaa hohdokkuutta huokuu myös välillä blogin puolella. Tykkään ottaa kauniita sisustuskuvia meidän kodikkaasta kodista postauksien piristykseksi. Kuvan ulkopuolelle rajatut jutut voivat olla silti jotain ihan muuta. Tytön huoneessa on vallannut viikkoja kestävä kaaos, likapyykit odottavat kasassa pesukoneen edessä, astiat eivät ole taaskaan löytäneet tietään tiskikoneeseen ja kissa oksentaa karvapalloa keittiön pöydän alla… Tykkään ihan valtavasti kirjoittaa juttuja blogiin ja se on aina ollut minulle luontevaa. Kuvien lisääminen postauksiin kuitenkin kestää, koska haluan niiden olevan kauniita ja kirjoitukseen sopivia. Minulla on muistikirjassa sivukaupalla ideoita, joista haluaisin kertoa blogissani, mutta ne odottavat hyviä kuvia. Se on ärsyttävää, koska asiaa olisi niin paljon. Aidot kuvat kiinnostavat muiden jutuissa enemmän kuin äärimmilleen muokatut ja asetellut otokset ja haluaisin pyrkiä tähän myös itse.
Käytiin viikonloppuna luontopolulla kävelemässä ja kiivettiin pieneen näköalatorniin ( joka oli oikeasti pieni). Tasanteelle tuli myös nainen, joka pyysi minua ottamaan kuvan itsestään todisteeksi siitä, että hän oli voittanut pelkonsa ja kiivennyt torniin. Kun nainen oli saanut puhelimensa takaisin ja lähtenyt alas, kauhistelin miten huonoja kuvia tulin ottaneeksi kun tilaa oli niin vähän. R tokaisi siihen, että minusta on tullut vähän turhan tarkka noiden kuvien kanssa, koska varmaan sille naiselle ei ollut merkitystä miten kuva on rajattu vaan, että se on ylipäätään otettu tilanteessa, jossa hän oli korkeanpaikankammoisena ylittänyt itsensä. Pysähdyin miettimään asiaa ja päätin, että itsekin haluan ottaa enemmän kuvia ihan tavallisista asioista, jolloin muistan nuo hetket palatessani kuviin siitä huolimatta, että horisontti olisi vähän vinossa.
Tähän(kään) postaukseen ei ole otettuna mitään kuvia, joten päätin lisätä siihen kuvan tuolta viikonlopun metsäretkeltä. Tämäkään kuva ei päässyt julkaistavaksi, koska se oli muka huono. Aurinko tuona iltapäivänä oli kuitenkin pitkän pimeän viikon jälkeen ihana ja kuvaa katsoaessani muistan että hetkeä kuvan ottamisen jälkeen kuulin punatulkkujen laulavan.
