Vaikka tiedän tasan tarkkaan millaisia tunteita toisten raskauskuvat aiheuttavat, olen silti syyllistynyt niiden julkaisemiseen itse.

Onko luvallista olla näkyvästi näin onnellinen lapsettomuuden jälkeen? Olen vuosia kuulunut siihen ryhmään, jotka tsemppaavat ja ymmärtävät toisiaan. Ja ymmärtävät olla myös lähettämättä niitä tyhjiä tsemppiviestejä, koska tietävät ettei se auta siinä tilanteessa toista yhtään. Miten siirrytään siitä joukosta odottavaksi äidiksi? Voinko laittaa someen kuvan ja kertoa miten onnellinen olen? Olen puhunut lapsettomuudesta aina avoimesti, joten minulla on monta seuraajaa, jotka hakevat vertaistukea nimenomaan siihen. Samoin tein itse omien lapsettomuusvuosieni aikana. Nyt kuitenkin läiskin kuvia mahastani varoittamatta heidän  eteensä. Joka kerta haluaisin laittaa mukaan disclaimerin, että olen kiitollinen kaikesta mitä koen enkä pidä raskautta itsestäänselvyytenä. Sekin tuntuu typerältä, että pitää selitellä omaa onneaan. Aina uuden kuvan jälkeen seuraajia putoaa muutama pois. Minua ei haittaa se, etteivät he enää halua seurata elämääni, mutta tuntuu kurjalta, että olen aiheuttanut heille pahan mielen. Vaikka tiedän tasan tarkkaan millaisia tunteita toisten raskauskuvat aiheuttavat, olen silti syyllistynyt niiden julkaisemiseen itse. Koen siis syyllisyyttä omasta onnistumisestani. Todella ristiriitaista. Onneksi tämä koskee vain somea, sillä omassa kaveripiirissäni kaikilla on jo oma perhe, joten voin toimia miettimättä muiden mielipahaa. Mutta kun on tosi kauan odottanut sitä omaa onneaan, olisi sitä ihana jakaa myös muiden kuin lähipiirin kanssa.

He ovat liian huolettomia. Liian iloisia ja suunnittelevat elämää vauvan syntymän jälkeen liian aikaisin.

Samalla kun putosin pois siitä ryhmästä, jotka toivovat koko sydämestään onnistunutta raskautta vuosien ajan, en koe kuuluvani täysin myöskään odottavien joukkoon, joille kaikki on käynyt kovin helposti. He ovat liian huolettomia. Liian iloisia ja suunnittelevat elämää vauvan syntymän jälkeen liian aikaisin. Oma raskauteni on jo puolessa välissä, mutta en ole tehnyt oikein mitään hankintoja. En osaa kuvitella meille uusia vaunuja, vauvanhuoneen sisustusta tai laadittuja tarvikelistoja. En haluaisi tehdä vielä mitään vaan katsoa rauhassa mitä tapahtuu. Jouduin ensimmäisen keskenmenoni aikaan luopumaan muutamista hankkimistani vaatteista ja se tuntui aivan kamalalta. Säilöin pienet vauvantossut laatikkoon ja hautasin laatikon syvälle vaatehuoneen ylähyllylle. Silti kurkkua kuristi aina, kun laatikko osui silmiini. Tuntuu hankalalta jutella yhtä kevyesti hankinnoista ja tulevasta muiden odottavien kanssa, jotka ostavat tuosta vain kaikkea kallista, vaikka eivät ole vielä käyneet kaikissa ultrissa. Miten he uskaltavat, kun eivät voi olla 100% varmoja siitä, että kaikki menee hyvin?

Samalla heräsin siihen, että kohta kaikki on jo ohi enkä ole muistanut tai osannut nauttia tästä ainutlaatuisesta ajasta tarpeeksi.

Harmittaa, että olen pelännyt alkuraskaudessa niin paljon. Mitä jos tämä on ainoa kerta, kun saan olla raskaana? Olen vain kuumeisesti odottanut seuraavaa viikkoa, jolloin keskenmenon riski pienenee. Jännittänyt ja miettinyt miten selviän eteenpäin, jos tämä raskaus meneekin kesken. Nyt kun olen jo pitkälti toisella kolmanneksella ja alkanut tuntea ensimmäisiä liikkeitä, minuun on iskenyt haikeus. Aika tuntuu juoksevan kauheaa vauhtia, kun en enää koko ajan jännitä tulevia viikkoja. Samalla heräsin siihen, että kohta kaikki on jo ohi enkä ole osannut nauttia tästä ainutlaatuisesta ajasta tarpeeksi. Rakkaus omaa kehoa kohtaan on kasvanut ihan valtavasti siitä ajasta, kun lapsettomuushoitojen pettymykset saivat lähinnä vain inhoamaan itseään. On ihanaa olla raskaana enkä haluaisi sen ihan vielä loppuvan. Oireeton raskaus oli aluksi tosi stressaavaa, mutta nyt se tuntuu hyvältä. Koko ajan pitäisi muistaa pysähtyä tähän hetkeen, jota en enää koskaan saa takaisin.

Voiko lapsettomuuspolun läpikäynyt odottaja epäröidä tulevaa arkea? Eikö minun pitäisi olla näiden vuosien ja kipuilujen jälkeen harvinaisen varma siitä, mitä haluan? Tuntuu välillä siltä, etten uskalla sanoa ääneen niitä epäilyksiä, joita etenevä raskaus on tuonut mieleeni. Olen itsekin ärsyyntynyt raskaanaolevien identiteettikriiseistä, että ”Pyh, olisivat tyytyväisiä, tuo on juuri sitä mitä minäkin haluan.” Tosiasia on kuitenkin se, että minun ja mieheni elämä muuttuu suuresti vauvan myötä ja se herättää omia ajatuksia. Onko meillä vielä aikaa toisillemme? Osaanko tämän kaiken? Voinko sanoa jos väsyttää? Lapsettomuusvuosien aikana ajatukseni on ollut hyvin mustavalkoista ja ymmärrän sen vasta nyt.

Sanoin lapsettomuusvuosien aikana, että jos joskus vaan tulisin raskaaksi, nautin siitä ihan täysillä. Mutta se onkin yllättävän vaikeaa. En minäkään osannut iloita toisten puolesta, vaikka sanoinkin heille kliseisesti, että heidän onnensa ei ole minulta pois.

Loppujen lopuksi oma elämäni on se millä on väliä ja huomaan haluavani pitää yhä enemmän asioita vain itselläni. En koe samanlaista tarvetta jakaa omia kokemuksiani nyt raskausaikana. En halua myöskään jatkuvasti ajatella, aiheuttaako minun onneni pahaa mieltä jollekin toiselle. Sanoin lapsettomuusvuosien aikana, että jos joskus vaan tulisin raskaaksi, nautin siitä ihan täysillä. Mutta se onkin yllättävän vaikeaa. En minäkään osannut iloita toisten puolesta, vaikka sanoinkin heille kliseisesti, että heidän onnensa ei ole minulta pois. Inhosin itseäni ja elämääni, kun reagoin niin negatiivisesti toisten onnellisiin raskauskuviin, välttelin pikkulapsia viimeiseen asti ja en halunnut osallistua äitien toimintaan. Olinhan ainut lapseton. Jäin viime vuosina niin monista jutuista paitsi. Tiedän miltä oma toimintani näyttää ja tuntuu heistä, jotka eivät ole vielä omalla polullaan onnistuneet. Ja olen huomannut sen, että lapsettomuuden fiilikset eivät lopu raskauteen, vaan tuovat vain mukaan kasan uusia tunteita. Yritän kuitenkin päästä eroon siitä syyllisyydestä, etten vihdoinkin kaikkien vuosien jälkeen voisi olla näkyvästi onnellinen. Se paljonko siitä jaan muille, jää nähtäväksi.