On helpottavaa olla kaikkien vuosien jälkeen vilpittömän onnellinen kaikesta ilman, että sitä tarvitsee teeskennellä. Jokaisena aamuna herätessä tuntuu samalta kuin jouluaamuna, ihan sama miten huonosti yö on nukuttu.

Olen käynyt kurkkimassa täällä säännöllisesti, mutta kirjoitukset ovat jääneet toistuvasti kesken. Olen yleensä ehtinyt kadottaa niiden punaisen langan siihen mennessä, kun olen päässyt taas takaisin tekstin äärelle. Tämä vauvan kanssa valvomisesta johtuva aivosumu ei varsinaisesti helpota kirjoittamista, mutta olen kaivannut blogin pariin. Se on kuin päiväkirja, jossa on tämän syksyn osalta ammottava aukko. Oli niin paljon kivoja retkiä, harrastuksia ja kokemuksia, joita olisin halunnut kirjoittaa tänne ylös. Nyt kun vuoden innostavin sesonki on käsillä, olisi sääli ettei siitäkään jäisi muistiin mitään. Eteenkin jokavuotiset postaukset joulukodista ja vuosikatsauksesta ovat jo tärkeitä perinteitä, joita haluaisin jatkaa edelleen. Tänä vuonna käytössä ei ole ollut kuukausipostauksia, mutta ensi vuoteen taidan sisällyttää ne mukaan, jottei väli pääse kasvamaan näin suureksi.

Mitä tänne sitten kuuluu? Asioita on pakko varmaan vähän pilkkoa pienempiin osiin, mutta syksyn, kuten muunkin kuluvan vuoden  kantavana teemana ovat olleet suloiset vauvantuoksuiset päivät. Olen sulautunut kotiarkeen ja 8kk vanhan vauvan kanssa puuhailuun todella hyvin nyt, kun olen saanut rakennettua meille toimivan päivärytmin ja päiväunet ovat löytäneet paikkansa. Ei ole päivääkään etten haikeudella miettisi sitä miten surullisen lyhyt vaihe vauvavuosi on omassa elämässä ja yritän niin kovasti painaa mieleeni kaikki tärkeimmät asiat. Hiuskiehkuroiden pehmeyden, kikatukset, pulleat sormet, hampaattoman hymyn ja lämpimän silkkisen ihon. Sen miltä tuntuu, kun hän nukkuu kiinni kyljessäni ja tuhisee. Oma mieli ei meinaa aina pysyä tuon pienen vauvan kasvuvauhdissa perässä ja kuvat vastasyntyneestä näyttävät jo välillä jopa vierailta. Olen onneksi alusta asti kirjoittanut muistoja ylös ennen kuin ne unohtuvat seuraavien tieltä. Päivät täyttyvät yhteisistä harrastuksista, kavereiden näkemisestä, ulkoilusta ja puuhailusta kotona. Uusia taitoja tulee niin kovaa vauhtia, että välillä yöunet menevät ihan sekaisin. Yöt nukutaankin pääosin käsi kädessä, koska tajusin aika pian että tulen häviämään sen taistelun.

Olen voinut itsekin nyt taas paremmin kuin ensimmäisten kuukausien aikana, kun olen oppinut ja tottunut äitinä olemiseen enemmän. Ei ole kyllä yhtään ikävä sitä kaikkea tunnemyrskyä viime keväältä. Olen osannut ottaa rennommin ja silti vauva on edelleen hengissä. Aloitin kesän aikana hiljalleen palailemaan juoksun pariin ja syksyn edetessä olen vihdoin päässyt tekemään muutaman hyvän polkulenkin. Niitä oli ihan kauhea ikävä jo raskausaikana ja vitsi mikä fiilis oli ekan lenkin jälkeen kansallispuistossa. Haluaisin päästä nyt treenaamaan taas vähän säännöllisemmin, jotta kevään juoksukauden alkaessa olisi taas entisessä kunnossa ja tossu tuntuisi kevyeltä. Ensin olisi kuitenkin tämä talvikausi rämmittävä läpi. Ei kuulu ihan omiin suosikkeihin ja toivonkin, että saataisiin kunnolla lunta, jotta lenkkarit voisi vaihtaa hetkeksi suksiin. Kehonhuollossa on myös vielä paljon petrattavaa ja oikea kantapää on alkanut vihoitella vaunulenkkien jälkeen. Askelluksessa ja omassa painossa on tapahtunut isoja muutoksia, joten ei ihmekään että se tuntuu jossain. Joogan pariin olen palannut pienimuotoisesti, sillä kaikkeen ei vain tässä uudessa arjessa ole aikaa. Vauvan voi onneksi ottaa moneen mukaan ja hän olikin syksyn ajan ihan loistava retkikaveri. Kantorepun kanssa kierrettiin monet polut ja käytiin syömässä eväitä metsässä. Kerättiin myös ihan laittoman paljon sieniä. Niitä oli koko eteläinen Suomi täynnä! Aamu-uintejakin pääsin jatkamaan, sillä vauva toimi hyvänä kannustajana rannassa pulahduksen aikana.

Ihan pian alkaa joulupuuhailu ja olen jo pyyhkinyt ensimmäiset kyyneleet, kun tuntuu vaan niin liikuttavalta päästä kokemaan kaikki pienen lapsen kanssa. On helpottavaa olla kaikkien vuosien jälkeen vilpittömän onnellinen kaikesta ilman, että sitä tarvitsee teeskennellä. Jokaisena aamuna herätessä tuntuu samalta kuin jouluaamuna, ihan sama miten huonosti yö on nukuttu. Lapsettomana kaikki oli pääosin hyvin, mutta silti aina oli tietoinen siitä, että kaiken takana pysyi se pohjaton suru. Se tunne on kadonnut vihdoinkin.