Annikaruu

18.9.2021 Annikaruu

Syksyn tullen ei tarvitse ottaa itseään niskasta kiinni

Syksy on useasti täynnä ryhtiliikkeitä, uusia alkuja ja lomanjälkeistä reippautta. Minun on pakko opetella nyt siihen, että oma syksyni on sen sijaan hellivää hyvää oloa, kehon oikeanlaista ravitsemista ja armollisuutta. Olen yrittänyt opetella niitä jo pidemmän aikaa ja olen huomannut, että ne tuovat arkeeni heti lisää energiaa ja hyvää fiilistä. Minusta on tullut itselleni kovin ankara. Haluaisin koko ajan tehdä kaiken mahdollisen, jotta kehoni voi hyvin ja on valmis vihdoinkin raskautumaan. Siitä tulee ennen pitkään suorittamista, joka stressaa kehoa entisestään. Tunnen oloni päällisin puolin hyväksi, mutta jossakin sisälläni tiedän, että kehoni on väsynyt tästä kaikesta reippaudesta. Joka ikinen kuukausi, kun koen epäonnistumista ja joudun tsemppaamaan itseni uuteen kiertoon, ajattelen itsestäni rumasti. Ajattelen, että vika on kehossani, joka tarvitsee taas lisää kuria, tarkempaa ruokavaliota ja treeniä. Ostan lisää viherjauheita, vitamiineja ja kaivan esiin kaiken mahdollisen tiedon hedelmällisyydestä. Ehkä asiat voisivat olla toisin? Ehkä tänä syksynä minun ei tarvitse ottaa itseäni niskasta kiinni ja samalla jopa parannan kehoni tasapainoa. Oma kehoni tarvitsee jatkuvan ryhdistäytymisen sijaan erityisen paljon hellyyttä. Ei riepottelua ja ravistelua vaan lempeää ymmärrystä.

En raahaa kotiin kilokaupalla irtokarkkeja, kun parhaimmalta maistuu kuitenkin vain se ensimmäinen kourallinen.

Oikeaa ruokaa

Syön mielestäni jo tosi tasapainoisesti. Olen silti opetellut kiinnittämään huomiota vielä enemmän siihen, että ruokani on ravinteikasta ja värikästä. Suosin satokausikasviksia ja – hedelmiä, syön riittävästi kuituja ja mahdollisimman vähän prosessoitua ruokaa. Gluteenin jätän pois jos se käy helposti. Syön lähes aina itse tekemääni ruokaa ja kannan töihin kuuliaisesti eväskassia mukana. Huolehdin aamupalasta ja siitä, että minulla on kätevä välipala mukana, koska tiedän, että ylilyönnit johtuvat kohdallani aina siitä, että ateriaväli venyy. Kirjoitan vielä myöhemmin enemmän siitä, mitä kaikkea syön saadakseni kehostani tasapainoisemman ja hedelmällisemmän.

Ja kyllä minä myös herkuttelen, mutta teen sen kohtuudella. Tärkein asia jonka olen yrittänyt sisäistää herkkujen kanssa on se, että valitsen jotakin sellaista mistä oikeasti nautin. En raahaa kotiin kilokaupalla irtokarkkeja, kun parhaimmalta maistuu kuitenkin vain se ensimmäinen kourallinen. Saatan ostaa pienen pussin salmiakkia tai tumma suklaata. Toinen tärkeä pointti on se, että kun herkuttelen niin en koe siitä hetkeäkään huonoa omaatuntoa. Olen kieltänyt itseltäni juoksulenkit sillä motiivilla, että minun on nyt juostava, koska söin suklaata. Juoksen vain, koska rakastan sitä. Ki

Riittävästi mutta kohtuullisesti liikuntaa

Haluaisin juosta joka päivä, mutta tiedän että se on liikaa. Olen siksi jakanut juoksun tasaisesti viikolle niin , että teen 3 lenkkiä. Juokseminen on yksi parhaista harrastuksista, mitä minulla on koskaan ollut ja siksi en ole valmis luopumaan siitä, vaikka se lisääkin kehoni stressikuormaa. Tämä johtuu ihan yksinkertaisesti alkukantaisista vaistoista, jolloin keho on niinsanotussa ”taistele tai pakene”- moodissa. Juoksu on minulle siltikin liian tärkeä hyvinvointia lisäävä asia. Rakastan sitä kun huomaan, mihin kaikkeen kehoni pystyy ja pitkien lenkkien jälkeinen hyvänolon tunne säilyy koko päivän. 20 viikkoa kestävä valmennusrumba loppuu parin viikon päästä ja sitten aion rauhoittaa lenkit mukaviksi peruskestävyysalueella tehtäviksi treeneiksi. Sellaisiksi, jolloin lähden kansallispuiston kauniisiin maisemiin ja pulahdan lenkin jälkeen kylmään järveen. Lisäksi minun tavoitteeni on nyt opetella taas kävelemään. Juoksussa on se paha sivuvaikutus, että kävelylenkit eivät tunnu sen rinnalla enää liikunnalta. Kävelyssä on myös se hyvä puoli, että sinne saa aina paremmin seuraa mukaan, kuin juoksuun. Mikä onkaan parempaa kuin kävely ja maailman parannus!

Parasympaattisen hermoston aktivoiminen säännöllisesti pitäisi olla jokaiselle oikeus ( ja velvollisuus).

Mielenrauhaa joogasta

Joogasta tuli tärkeä osa elämääni juurikin ensimmäisen keskenmenon jälkeen. Joogastudio Valo on paikka, jossa rentoudun ja annan aikaa ihan vain itselleni. Sellaista ei tapahdu kotona pölyisen makuhuoneen lattialla muiden perheenjäsenten mellastaessa oven takana. Eteenkin syksyllä ja talvella se on kuin lämmin ja eteerisen tuoksuinen pieni pesä, jossa käyn lataamassa itseäni. Olen aikaisemminkin kertonut täällä monta kertaa joogan merkityksestä minulle ja allekirjoitan edelleen kaiken. Kehon stressikuorman vähentämisessä se on myös oivallinen apu. Parasympaattisen hermoston aktivoiminen säännöllisesti pitäisi olla jokaiselle oikeus ( ja velvollisuus). Käyn studiolla yleensä yinjoogassa, harjoittelemassa restoratiivisen joogan oppeja, kuuntelemassa äänimaljoja ja joskus kun olen energisemmän joogan tarpeessa valitsen seasonal yin&yang tunnin tai lempeän flown. Jooga on hetki arjessa jolloin saan rauhoittua, kuunnella itseäni, tunnustella kehoni tuntemuksia ja hengittää. Syventyminen, ympäristön sulkeminen ulkopuolelle ja itsensä kuunteleminen voivat joskus tuntua vaikealta, mutta mitä säännöllisemmin joogaan, sitä helpommaksi se muuttuu.

Hemmottelua ja onnellisuutta

Kehoni ansaitsee hemmottelua sen sijaan, että kuritan sitä kovalla treenillä. Mikä tahansa asia, joka saa minulle hyvän mielen tulee tarpeeseen, koska lapsettomuushoitojen läpikäyminen on välillä todella masentavaa touhua. Olen päättänyt kokeilla kaikkea innostusta herättävää avoimesti ja olen löytänyt aikaisemminkin sillä tavalla paljon uutta sisältöä elämääni. Se on nimittäin oman hyvinvoinnin kannalta ihan välttämätöntä, että elämässä on muutakin kuin lapsettomuus. Olen varannut säännöllisesti aikoja hierojalle, kampaajalle ja vyöhyketerapeutille ja tuntuu hyvältä kun kalenterissa on näkyvissä hetki aikaa itselle. Ihan pian on käsillä myös kylmäuinti ja avantovuorot kauniissa Villa Järvelässä, jota odotan jo paljon. Kylmäuinti on uusin harrastukseni ja hurahdin siihen viime vuonna täysin. Hypistelen mielelläni uusia lankoja ja suunnittelen villapaitoja. Neulominen on terapeuttista ja siihen voi yhdistää koukuttavan äänikirjan kuuntelemisen. Aion opetella tänä syksynä taas ostamaan itselleni kukkia ihan muuten vain. On aika kokeilla myös kehoni hemmottelua erilaisilla kasvonaamioilla, kosteusvoiteilla tai kynsien lakkaamisella. Tiedättekö, sellaista hellittelyä ja kauniita ajatuksia. Olen ollut siinä aina tosi huono.

Koen onnellisuutta siitä, että olen visuaalinen ja hallitsen erilaisia kädentaitoja. Olen oppinut neulomaan upeita villapaitoja, jotka saavat aina ihastelua osakseen, maalaan ja valokuvaan. Tiedän, että olen niissä jutuissa ihan kelpo. Silti kehut saavat aina aikaan läikähdyksen ja innostavat tekemään ja kokeilemaan lisää. Tuntuu hyvältä, että omista käsistäni syntyy jotakin kaunista. Yhtenä iltana intouduin selailemaan sometilini arkistoja ja tajusin, miten paljon minulla on elämässäni onnellisuutta lisääviä asioita. Vaikka välillä valitan, ettei minulla mukamas ole mitään. Se ei pidä onneksi lainkaan paikkaansa ja se on suuri voimavara myös tulevaisuuteen.

Avainsanat: hyvinvointi, lapsettomuus

Hyvinvointi Hyvä olo

14.9.2021 Annikaruu

Pari sanaa tahattomasta lapsettomuudesta

En kirjoita lapsettomuudesta tänne kovin usein. Yksi syy siihen on aiheen melankolisuus ja se että haluaisin säilöä blogiini hyviä muistoja vuosien varrelta. Viimeiset vuodet tahaton lapsettomuus on kuitenkin varjostanut lähes kaikkea tekemistäni ja vaikka se ei näy kirjoituksissani täällä, haistan sen itse rivien välistä. Syy nro 1, miksi taas puolestaan haluan kirjoittaa asiasta on sen tuoma vertaistuki. Jos blogiani tai someani eksyy selaamaan edes yksi samassa veneessä oleva, toivon, että hän saa siitä hetkeksi tunteet ettei ole ainoa epäonninen maapallolla. Koska usein se tuntuu juuri siltä. Minulla on asiasta varmasti tulevaisuudessa vielä paljonkin kirjoitettavaa, mutta olkoon tämä ensimmäinen askel sillä tiellä.

Mikä homma?

Olen toivonut mieheni kanssa yhteistä lasta vuodesta 2018 asti. Silloin minulta poistettin kilpirauhanen ärtyneen liikatoiminnan vuoksi ja pahoin pelkään, että se on yksi asia, joka vaikuttaa tähän prosessiin jatkuvasti. Vaikka lääkitykseni on pääasiassa kunnossa, pienetkin vaihtelut kilppariarvoissa vaikuttavat suuresti kehoni toimintaan tai toimimattomuuteen. En ole saavuttanut siis vieläkään hoitotasapainoa sen kanssa. Olemme käyneet lapsettomuushoidoissa tammikuusta 2021 alkaen ja olemme selittämättömästi lapsettomia eli mitään selkeää estettä ei tutkimuksissa ole löytynyt. Hoidot ovat tässä vaiheessa vielä kevyitä ja olen syönyt ainoastaan Letrozoleja tukemaan ovulaatiota. Inseminaatioita on pystytty tekemään kaksi. Loppuvuodesta siirrymme sitten pikkuhiljaa IVF-jonoon.

Siihen nähden, että odotan odottamasta päästyäni, odotukseni eivät ole enää kovin korkealla.

Odottamisen odottamista

Elän elämääni odottaen. Odotan kierron ensimmäisiä päiviä, jotta voin aloittaa ovulaatiota tukevan lääkityksen. Sitten odotan kaksi viikkoa ovulaatiota, jotta voin ilmoittaa asiasta lapsettomuuspolille. Siinä kohtaa jännitys aina tiivistyy, koska poli ei tee hoitoja viikonloppuisin. Ovulaation metsästys on tarkkaa hommaa ja testejä kuluu paljon. Olemme onnistuneet inseminaation ajoituksessa vasta kaksi kertaa ja yhtä monta on mennyt harakoille. Välillä pitää odottaa myös polin avautumista, koska kesäsulku, muuttosulku ja mitä näitä nyt on. Jos ovulaatiotikkuun tulee plussa ja pääsemme hoitoon, siirryn seuraavaksi odottamaan tuloksia 16 päiväksi. Viimeinen viikko niistä tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi. Odotan pelonsekaisin tuntein uusia kuukautisia alkavaksi, mutta en myöskään uskalla tehdä testejä, koska en halua pettyä. Toivon myös salaa mielessäni, että menkat alkaisivat kotona ja silloin kun saan käsitellä asiaa hetken yksin. Yleensä ne alkavat työpaikan vessassa silloin, kun oven takana on jonoa. Tsemppaan itseni uuteen kiertoon ja yritykseen ja aloitan odottamisen alusta. Tämä kaava toistuu kuukaudesta toiseen. Tiedän, että innokkaat raskautta toivovat naiset laskevat yrityskiertoja. Siitä tietää, että homma on pitkittynyt liiaksi, kun ei ole itselläkään enää hajua, mikä YK on menossa. Siihen nähden, että odotan odottamasta päästyäni odotukseni eivät ole enää kovin korkealla.

Mikään ei voi valmistaa kohtaamaan keskenmenoja

Olen kokenut kaksi keskenmenoa näiden vuosien aikana.Yhden tuulimunaraskauden vuonna 2019, joka jatkui aina rv13 ultraan asti ja joka sitten lääkkeellisesti piti keskeyttää. Se prosessi oli yksi elämäni traumatisoivimmista. Sekä ultrassa käyminen, että lääkkeellinen tyhjennys. Toinen keskenmeno tapahtui viime kesänä ja sen epäiltiin olevan kohdunulkoinen. Onneksi se meni kesken itsestään hyvin pian. Silti keskenmenoihin ei pysty valmistautumaan. Se on kaikkein kamalinta, mitä lasta toivova voi käydä läpi. Vaikka toisella kerralla tiesin heti alkuunsa, että asiat ovat huonosti, kun HCG ei yltänyt läheskään vaaditulle tasolle, silti vuodon alkaminen on musertavan surullista. Siinä hetkessä jouduin käyttämään kaikki voimani, että tsemppaisin itseni työpäivän läpi. Kykenin siihen klo 12 asti ja sitten romahdin. Keskenmenoissa ahdistaa eniten se, etten pysty käsittelemään niitä rauhassa missään. Kotonani asuu lapsi, jonka edessä on esitettävä että on kipeä, töissä pitää yrittää olla normaali. Ahdistaa ettei ole omaa paikkaa, jossa saisi murtua rauhassa ja huutaa. Yleensä itken itkuni autossa. Ja kun meitä keskenmenon koeneita on niin paljon. Silti aihe on epäsopiva ottaa esille yhtään missään tilanteessa. Kuka nyt haluaisi kuulla masentavia asioita.

Tiedän, että monet ovat odottaneet kauan, käyneet hoidoissa myös. He muistavat omat fiiliksensä niiltä ajoilta, mutta silti koen että he ovat niin sanotusti päässeet maaliin, kun itse palaan lähtöruutuun kerta toisensa jälkeen. Sen tunteen tietää vain toinen samassa tilanteessa oleva.

Lapsettomuuden kanssa on totaalisen yksin

Muut menevät ohi oikealta ja vasemmalta ja lopulta sitä huomaa olevansa oman elinpiirinsä viimeinen. Minun tuttavapiirissäni (lähellä tai kaukana) ei ole yhtäkään joka ymmärtäisi. Tiedän, että monet ovat odottaneet kauan, käyneet hoidoissa myös. He muistavat omat fiiliksensä niiltä ajoilta, mutta silti koen että he ovat niin sanotusti päässeet maaliin, kun itse palaan lähtöruutuun kerta toisensa jälkeen. Sen tunteen tietää vain toinen samassa tilanteessa oleva. Ollaan hetki taas samalla viivalla, kun heillä alkaa toinen kierros, mutta en pysty samaistumaan toisten yritykseen, joilta se käy melko vaivattomasti ilman lääkkeitä, piikityksiä, ultria ja aikatauluttamista.

Jos haluan viettää aikaa muiden ikäisteni ihmisten kanssa, minun on vain hyväksyttävä se, etten osaa ja pysty ottamaan osaa heidän lapsiaan koskeviin keskusteluihin. Minun pitää hyväksyä, että lapsista puhutaan paljon, niiden kuvia jaetaan ja vertaistukea vaikeissa tilanteissa annetaan. Kerron avoimesti hoidoista ja omista fiiliksistäni, mutta tiedän, että se latistaa kevyen tunnelman hetkessä ja on epämiellyttävä aihe muille, joten sitä vältellään viimeiseen asti. Koen välillä oloni yksinäiseksi ystävieni kanssa, vaikka he kaikki haluavatkin minulle vain pelkkää hyvää. Minulla on onneksi yksi ystävä, joka tukee ja haluaa kuulla kuulumisiani (vaikka ne olisivat ikäviä) ja olen hänestä niin kiitollinen, että melkein itkettää. Hänen kanssaan käymme läpi hoitotuloksia, ajatuksia ja seuraavia peliliikkeitä.

Uskon sitten kun näen

Luulin ensimmäisellä kerralla, että olen raskaana, kun saan tikkuun kaksi viivaa. Niin yksinkertaista! En epäillyt asiaa hetkeäkään. En ollut kuullutkaan sanaa HCG, kohdunulkoinen, varhaisultra, tuulimuna tai kemiallinen. Ei käynyt oikeasti mielessäkään, että jokin voisi olla huonosti. Sitten kun minua paukautettiin ensimmäisessä ultrassa märällä rätillä naamaan, tajusin etten voi olla enää koskaan varma mistään. Vituttaa, että menetin sillä sekunnilla mahdollisuuden, että voisin olla enää koskaan onnellisesti raskaana vailla huolia. Tiedän, että jos joskus onnistun raskautumaan, se tulee olemaan yhtä huolta alusta loppuun. Olen oppinut, että mikään selväkään alkuraskauden oire ei ole tae mistään. Olen ajoittain tuntenut repäisykipuja kohdussani ensimmäisestä raskaudesta lähtien. Ensin se herätti toivoa, mutta nykyään en anna sille enää ajatuksia. Väsyttää, viluttaa, itkettää ja kohdussa on painetta. Silti tulos on negatiivinen. En luota enää omiin tuntemuksiini. Nykyään tiedän, että vaikka raskaustesti näyttää positiivista, pitää ensimmäisenä pyytää aika verikokeelle. Minusta on masentavaa, ettei positiivinen testi aiheuta enää sellaista tunnetta, kuin ensimmäisellä kerralla. Verikokeessa HCG voi olla liian matala (kemiallinen tai kohdunulkoinen) tai liian korkea (tuulimuna). Kun siitä on selvitty, alkaa stressaava odotus ensimmäiseen ultraan. Jo pelkästään varhaisultrassa nähty pieni pavunalku olisi tässä maratonissa pisin matka, johon olen koskaan yltänyt. Sitten voisin uskoa, pienen hetken.

Katkeruus ja kiukkuisuus ovat uusi normaali

Onko lapseton ihminen itsekäs? Miksi en osaa iloita, kun joku kertoo omasta onnistumisestaan? Miksi suututtaa, jos joku muu saa helposti sen, mitä itse ei saavuta millään? Lapseton ihminen on omissa piireissään omasta mielestään maailman napa. Voin helposti kuvitella, että kaverit tuskailevat sen asian kanssa, ettei omasta onnestaan saisi sanoa ääneen kun toinen kärsii. Ja lapseton ihminen kauhistelee sitä, miten muut voivat tuskailla mahataudin tai kadonneiden kumisaappaiden kanssa, kun heillä sentään on lapsi. Aihe on ihan käsittämättömän vaikea. Olen antanut itselleni luvan olla kiukkuinen ja katkera, mutta pidän pääasiassa mölyt omassa mahassani. En voi olla suuna päänä kommentoimassa joka asiaan, että minullapa on asiat vielä kurjemmin, olisit kiitollinen! Olen alkanut tajuta, että jokainen elää siinä omassa perhekuplassaan ja ei niitä muita äitejäkään kiinnosta toisten lasten asiat, ellei se jotenkin liity heidän omaansa. Jättäydyn siis keskusteluissa hiukan sivuun ja hyppään esille taas kun aihe vaihtuu neutraalimpaan. Tosin, joskus kun saan oikein makean elämänviisauden, kuten: ”Kyllä se sieltä tulee, kun lopettaa stressaamisen.” en vain pysty olemaan hiljaa vaan annan tulla.

Tässä kroonistuneessa mielenterveyskamppailussa kaikki vähänkin positiivinen on tervetullutta. Mikä ikinä on se pienikin onnellisuutta lisäävä asia, olet ansainnut sen.

Pidä huolta itsestäsi

Tässä kroonistuneessa mielenterveyskamppailussa kaikki vähänkin positiivinen on tervetullutta. Mikä ikinä on se pienikin onnellisuutta lisäävä asia, olet ansainnut sen. Itse saan nautintoa luonnossa liikkumisesta, purjeveneestäni, joogaharjoituksista, juoksusta, avantouinnista ja neulomisesta. Huolehdin siitä, että kalenterissani on näille tilaa viikottain. Itse yritän vielä opetella hellimään itseäni ja antamaan itselleni vähän armollisuutta. Jostain syystä kuukausittaisten pettymysten jälkeen ruoskin itseäni vain entistä enemmän ja koen, ettei kehoni ole ansainnut mitään hyvää. Ajattelen itsestäni usein aika rumasti. Ehkä hyppysellinen rakkautta ei olisi pahitteeksi. Päätin ottaa heti omat opetukseni käyttöön ja varasin itselleni ajan ihan tavalliseen hierontaan.

Onneksi elämässä on vielä muutakin, kuin toive raskaudesta. Tuli mitä tahansa, niin minulla on silti jäljellä hyvä parisuhde ja se riittää.

Kaikki keinot sallittuja

Teen omasta mielestäni niin paljon kuin osaan edistääkseni raskautumisen onnistumista. Ja sitten mietin, miksi tupakoiva ja roskaruokaa mättäävä nainen tulee yrittämättä raskaaksi. Itse käytän valtavasti rahaa siihen, että ostan viherjauheita, vitamiineja, tyrniöljykapseleita ja greippimehua. Käyn joogassa rentoutumassa, vyöhyketerapeutilla ja juoksen. Vaihtoehtoisista hoidoista voi olla montaa mieltä, mutta aion kokeilla ihan kaikkea. Se onko vaikutus plaseboa, ei merkitse loppupeleissä mitään. Koska sitten itse tiedän, että olen tehnyt ihan kaikkeni. Teen poikkeuksen siinä, että yritän vaalia rauhaa parisuhteessamme, sillä haluan viimeiseen asti pitää kiinni siitä, että meidän suhteestamme ei tule kellotettua ja stressin kyllästämää. Haluan, että se pysyy tällaisena. Spontaanina, hupsuttelevana, iloisena ja täynnä rakkautta. Onneksi elämässä on vielä muutakin, kuin toive raskaudesta. Tuli mitä tahansa, niin minulla on silti jäljellä hyvä parisuhde ja se riittää.

Avainsanat: kuulumisia, lapsettomuus

Hyvinvointi Oma elämä Terveys