Vähän erilainen kesä

 

Luulin ettei mahduta toukokuun IVF-hoitoon, koska polilla oli ruuhkaa.

Luulin, että meidän hoitokierrosta ei ehditä aloittaa ennen kesäsulkua.

Luulin, että se menee pieleen, kun en ollut tarpeeksi tarkkana pistosten kanssa.

Luulin, ettei yhtään munasolua kehity.

Luulin, ettei kerätyistä soluista yhtään hedelmöity.

Luulin, ettei päästä tuoresiirtoon hyperstimulaation tai jonkin muun syyn vuoksi.

Luulin, ettei ensimmäinen siirto voisi ikinä onnistua.

Luulin väärin.

Onko nyt vihdoinkin minun vuoroni kirjoittaa tämä teksti? Jos katson muutamaa viime vuotta taaksepäin, tuntuu aika epätodelliselta, että olemme nyt tässä tilanteessa, jota on toivottu ja odotettu sormet ja varpaat ristissä vuodesta 2018 asti. Jos kaikki menee hyvin, talvella meillä on vihdoin pieni vauva.Tuntuu samalla ihanalta ja toisaalta taas tosi vieraalta kirjoittaa tällaista asiaa ääneen. Olen itse poistanut somesta seurattavia tilejä vähemmästäkin ja nyt pitäisi itse oppia elämään siellä ”muiden” joukossa. Mutta, koska olen kuukausitolkulla hieman kateellisena ihaillut tuntemattomien naisten raskausonnea, haluan nauttia siitä nyt myös itse. Se on aika vaikeaa eivätkä kaikki ajatukseni ole vielä olleet täysillä mukana. En ole osannut olla onnellisesti raskaana heti ensimmäisestä plussasta alkaen, vaan jouduin kypsyttämään tätä ajatusta monta kuukautta, mutta nyt taidan olla valmis. Minusta tulee vihdoinkin äiti. Kesä oli tällä kertaa siis ihan erilainen, kuin mitä olin kuvitellut. Mitä viime kuukausina on sitten tapahtunut? Kirjoitin itselleni onneksi pientä päiväkirjaa noista ensimmäisistä hetkistä ja tuntemuksista.

Toukokuu

Luulin ettei mahduta toukokuun IVF-hoitoon, koska polilla oli ruuhkaa. Luulin, että meidän hoitokierrosta ei ehditä aloittaa ennen kesäsulkua. Luulin, että se menee pieleen, kun en ollut tarpeeksi tarkkana pistosten kanssa. Luulin, ettei yhtään munasolua kehity. Luulin, ettei kerätyistä soluista yhtään hedelmöity. Luulin, ettei päästä tuoresiirtoon hyperstimulaation tai jonkin muun syyn vuoksi. Luulin, ettei ensimmäinen siirto voisi ikinä onnistua. Luulin väärin. Kaikki meni juuri niinkuin pitikin ja tähdet olivat kerrankin oikeassa asennossa. Haluan kirjoittaa meidän IVF-hoidosta tarkemmin vielä erikseen, koska olen oppinut miten tärkeää on pienestikin jakaa omia kokemuksiaan ja miten suuri apu niistä voi olla jollekin toiselle. Olen kiitollinen ihan jokaisesta käydystä keskustelusta muiden lapsettomuushoitoja läpikäyvien ja -käyneiden kanssa.

Kesäkuu

Kesäloman alkaessa kävelen ulos Tyksin lapsettomuuspoliklinikalta hieman liikuttuneena. Minulle on juuri siirretty viisipäiväinen alkio ja kannan sisälläni ensimmäistä kertaa ikinä todistetusti pientä vauvanalkua. Olen ollut jo kaksi kertaa aikaisemminkin raskaana, mutta en koskaan päässyt niin pitkälle, että kohdussani olisi todettu olevan oikeaa elämää. Pelottaa aivan hitosti. Seuraavat päivät tulevat olemaan yhtä piinaa ja oireiden tunnustelua ja kiitän hiljaa mielessäni siitä, että kesäloma sattuu olemaan juuri tulevina viikkoina, jolloin tämä kaikki tapahtuu. En tiedä olisiko minusta ollut kunnolla töihin kaiken tämän tunnemyllerryksen keskellä.

Voiko tämä vihdoin tapahtua meille? En uskalla yhtään toivoa tai iloita asiasta vielä, mutta kaksi viivaa siinä todella on. Olen toki nähnyt kaksi viivaa raskaustestissä ennenkin, mutta nyt tiedän, että tähän kiertoon on laitettu paljon paukkuja jo ihan lääketieteellisestäkin näkökulmasta. Onnistumisprosentti on kuitenkin nyt 25-30%. Ehkä se on läpikäydyt hoidot tai jokin, mutta ensimmäistä kertaa minulla on tunne, että nyt asiat menevät eri tavalla kuin ennen. Juoksen koko ajan tarkistamassa, ettei housuihin ole ilmestynyt verta ja hoen itselleni, että sieltä ne kuukautiset saattavat alkaa minä hetkenä hyvänsä. Olemme mieheni kanssa kuitenkin varovaisen onnellisia jo tästä, vaikka raskaus ei jatkuisikaan. Kerron asiasta omalle äidilleni, siskolleni ja muutamalle ystävälle. Teen joka ikinen päivä uuden testin vain jotta näen, että viiva tosiaan on vielä siinä. Käyn myös polin lähetteellä HCG-mittauksessa ja arvo on hyvä viikkoihin nähden.

Käymme varhaisultrassa, joka kuuluu osaksi IVF-hoitoja toteamassa, että ihan todella kaikki on niinkuin pitääkin ja sisälläni on alkanut kasvaa uusi elämä. Näyttää hetken jopa siltä, että siellä on aluksi yrittänyt alkaa kaksi elämää, mutta vain toinen on jatkanut kehittymistään. Olen viileän tyyni ja kiitän lääkäriä. Samalla tuntuu todella avuttomalta, kun meille toivotetaan vain hyvää matkaa ja asiakkuutemme polilla päättyy siihen. Nyt pitäisi osata elää, kuin kuka tahansa raskaana oleva. Paitsi ettei minusta tunnu edelleenkään yhtään siltä. Tsemppaan autoon asti ja pillahdan itkuun. Olemme todella jännittyneitä ja innoissamme ja samalla pelottaa ihan kamalasti. Oireita on todella vähän ja muutaman ensimmäisen viikon ajan minulla on etovaa oloa ja hyvin valikoiva ruokahalu. Muuten kaikki on niinkuin ennenkin, mikä lisää entisestään pelkoa siitä, että raskaus menee kesken. Ensimmäisen keskenmenon/tuulimunaraskauden aikaan olin myös ihan oireeton ja hyvinvoiva ja sitten se kamalin tapahtui viikolla 12. Onneksi onnellinen puolisoni luo minuunkin uskoa ja luottamusta, että tästä voi vihdoin syntyä jotakin tosi ihanaa.

Heinäkuu

Unohdan päivittäin, että olen raskaana ja se harmittaa. Minunhan kuuluisi miettiä sitä yöt ja päivät, mutta kun palasin töihin takaisin, kiireessä on välillä hyvin helppo unohtaa koko asia. Kerroin muutamalle työkaverille ihan käytännönsyistä asiasta ja se kaduttaa heti. Miksi en fiilistele raskautta ja iloitse niinkuin kuuluisi? Käyn vielä kerran psykiatrilla, joka osoittautuu hyväksi ideaksi ja saan kuulla, että kaikki ristiriitaiset fiilikset kuuluvat asiaan, mikäli olen yhtään normaalisti tunteva ihminen, joka on juuri käynyt läpi kolmen vuoden lapsettomuuden.

Käymme yksityisellä ultrassa rv 10 katsomassa vauvaa ja ennen sisälle astumista saan hysteerisen itkukohtauksen, koska minulle tulee sama tunne kuin aikoinaan np-ultrassa. Silloinkin hetkeä ennen minusta tuntui oudolta ja sitten kaikki kurjuus paljastui. Nyt näemme kuitenkin vilkkaasti pyörivän vauvan ja osaava kätilö lohduttaa, että kaikki on niin hyvin kuin olla voi. Kerromme vihdoin muillekin läheisille ja kaikki ovat iloisia puolestamme. Minua vähän harmittaa siinä kohtaa, että olen ollut niin avoin hoitotaipaleestamme, koska asiasta selvästi puuttuu yllätyksellisyys, mutta se harmitus menee onneksi nopeasti ohi.

Elokuu

Vatsani kasvaa ja alkaa näkyä. Se on aivan ihanaa, mutta samalla vähän ahdistavaa, koska raskautta on vaikeapi peitellä. En ole vielä valmis näyttämään tätä yksityistä ja arkaa pientä salaisuutta koko maailmalle. Olen yllättynyt reaktiostani, koska luulin, että onnituessamme haluaisin huutaa kaiken koko maailmalle, mutta nyt haluankin pitää sen vain omana asianani. En osaa edelleenkään jutella raskaudesta luontevasti ja kiusaannun kun joku kysyy raskaudesta. Se tuntuu kivalta, mutta samalla tosi vieraalta. Olen oman kaveripiirini viimeinen, jolla ei ole vielä lapsia, joten useimmille tämä raskaus ei ole juttu eikä mikään. Olen yllättynyt miten hyvin se sopii minulle. Lapsettomuutta läpikäydessäni yksi tuskailunaiheeni oli nimittäin se, että koska en pystynyt iloitsemaan muiden raskauksista, kukaan ei varmasti kyselisi minun raskaudestani mitään. Olen jutellut ystävieni kanssa asiasta aina kun näemme hetken aikaa ja sitten aiheet ovat kääntyneet jo muuksi.

Mietin ensin, etten kirjoittaisi raskaudesta somessa. Tiedän miten pahalta toisten raskausuutiset tuntuvat ja nyt olenkin itse se joka tuottaa muille pahaa mieltä. Päätän lykätä asiaa, vaikka NP-ultrassa kaikki onkin mallikkaasti. En osaa vielä jutella vatsalleni ja huomaan olevani tosi varovainen, etten mene asioiden edelle. Elän raskausviikko kerrallaan. Puolisoni on ollut luottavaisuudellaan tärkeä tuki ja turva tässä kaikessa. Hankin yhden vauvanvaatteen, kun selviämme NP-ultrasta puhtain paperein, koska se on itselleni yksi suuri askel eteenpäin. En ole koskaan ennen ollut näin pitkällä. Tarkistan silti edelleen joka ikinen kerta vessassa käydessäni, ettei paperissa ole verta. Laskin pikaisesti, että olen tehnyt sen raskausviikkoon 13 mennessä n. 1355 kertaa (eli n. 15 kertaa päivässä). Siltikään en uskalla vielä uskoa.

Koen, että on epäreilua pelätä ja olla niin epäileväinen niin odotetusta asiasta. Minunhan pitäisi olla vielä entistä iloisempi, kun olen joutunut odottamaan tätä hetkeä lähes neljä vuotta.

Syksy

Täällä ollaan edelleen. On toisaalta siunaus miten vaivaton raskaus on ollut tähän asti, mutta se on tuonut myös kohtuuttoman määrän erilaisia pelkoja ja epäilyksiä mieleeni. Olen saanut onneksi neuvolasta, vertaistukiryhmistä ja ystäviltä paljon tukea asian käsittelyssä. Ehkä nyt, kun puoliväli häämöttää, olen vihdoinkin alkanut elää raskautta läpi. Odotan kovasti ensimmäisiä liikkeitä ja ihailen joka päivä pyöreää mahaani. Ostin vauvalle oman kirjan, olemme jutelleet nimivaihtoehdoista ja suunnitelleet hankintoja. Lastenvaatekirppareille en ole silti ollut vielä valmis menemään. Yritin kerran, mutta kun olet vuosikaudet vältellyt sellaisia tiloja, joissa lapset itkevät ja nauravat ja odottavia äitejä ja lastenvaunuja on kaikkialla, iskee pieni paniikki. Poistuin siitä vieraasta viidakosta vähin äänin muutaman minuutin jälkeen.

Rakastan sitä, miten paljon puolisoni juttelee vatsalleni, silittelee ja huolehtii. Näistä hetkistä haaveilin niin kauan. Haluan silti  käydä yksityisellä ultrassa tarkistamassa, että kaikki on  niinkuin pitääkin ja neuvolalta olen saanut kutsun käydä kuuntelemassa sydänääniä aina kun siltä tuntuu. Ne tuovat paljon lohtua silloin, kun en tunne liikkeitä ja epäilyksen siemen alkaa kasvaa liian suureksi. Olen vihdoin onnellinen ja menossa kohti sitä, mitä olen niin kovasti toivonut. Kiitollisena ja varovaisen onnellisena kaikesta tulevasta.

hyvinvointi oma-elama raskaus-ja-synnytys
Kommentit (2)
  1. Onpa uskomatonta, miten tekstisi on melkein kuin omasta kynästäni kirjoitettu! Niin samanlaisia fiiliksiä ja ajatuksia ollut viime kuukausina. Pelkoja ensimmäisen IVF-hoidon jokaisen eri vaiheen pieleen menemisestä, siitä, ettei hoitoja ehditä aloittaa ennen kesäsulkua, tai ettei tuoresiirtoa voida tehdä.. Päättyen siihen ihan valtavaan epäuskoon ja hämmennykseen, kun raskaustesti näyttikin positiivisista.

    Juuri tuo varuillaan olo, vaikka aina luuli haluavansa kuuluttaa tästä koko maailmalle, vaikeudet sisäistää koko asiaa, ihmettely, miksei tunnukaan heti vain maailman onnellisimmalta, vaan onkin tosi vaikeaa luottaa tulevaan. Jatkuva tarkistaminen, ettei pyyhkiessä tule verta.. Niin tuttuja asioita myös täällä tahattoman lapsettomuuden jälkeen! Ainoa selkeä eroavaisuus on, ettei oma puolisoni ole tässä samalla innolla mukana, niin kuin sinulla onneksi tuntuu olevan, mikä kuulostaa tosi hienolta.

    Lämpimät onnittelut sinulle ja kaikkea hyvää loppuraskauteen!

    https://planeetatjaenkelitjakuu.blogspot.com/

    1. Kiitos ja oli kiva kuulla kokemuksia samasta asiasta. Vertaistuki on ollut tosi tärkeää ja ihana käydä näitä keskusteluja muiden samaa kokevien kanssa. 🙂 Ihanaa, että olet saanut toivotun tuloksen ja toivon tosi paljon onnea raskauteen!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *