Moikka! Palasinkin näin nopeesti takaisin. 😀 Tuli hinku kirjoittaa tästä meidän matkasta jo tänään. Luultavasti vielä tämän päivän puolella tuun palaamaan kirjoittamaan puhelusta, jonka tänään sain lapsettomuusklinikalta! Niiiiin jännittävää.

Meidän lapsettomuusmatka on siis alkanut vuonna 2013. Tein iloiseksi yllätykseksi tammikuussa 2013 posivtiivisen raskaustestin. Ei oltu koskaan erityisemmin yritetty lasta,joten yllätys oli tosiaankin iloinen. Melkein 12 ihanaa viikkoa mä sain nauttia siitä pienestä kummusta, mikä mulle ehti kasvaa. Joo tiedetään, turvotusta se varmaan suurimmaksi osaksi oli.

Mun raskaus meni kesken viikolla 11+4, kesken mun yövuoron. Mulla oli ollut vähän vatsa kipeä koko päivän, mutta en ajatellut sen olevan mitään suurempaa, raskauteen liittyviä kipuja vaan. Saatiin heti keskenmenon jälkeen lupa alkaa yrittämään uudestaan, kun siltä tuntuu. Ei me edelleenkään varsinaisesti yritetty, mutta vauvaa ei vain kuulunut. Mä aloin itse olla tilanteeseen jo aika epätoivoinen. Silti jotenkin kummasti jostain onnistuin löytämään ilon aiheita ja valonpilkahduksia.

Vuonna 2017 keväällä, me lähdettiin tutkimaan syytä lapsettomuudelle. Mulla todettiin pco, joka omalta osaltaan hankaloittaa koko hommaa. Selittämätön lapsettomuus. Tuon kevään aikana me juostiin lääkärillä ja verikokeissa kumpikin melkein kuin liukuhihnalla. Loppujen lopuksi niihin lääkärikäynteihin oli jo turta, eikä ne juuri tuntunut enää miltään.

Tähän päivään mennessäkään meillä ei oo tärpännyt ja meidän syli on tyhjä. Punnittiin tuolloin 2017 paljon eri vaihtoehtoja, ja oltiin ihan varmoja, että lapsettomuushoidot ei oo meidän juttu. Päädyttiin adoptioon. Joskaan sekään ei juuri edennyt. Jotenkin kaiken tuon häslingin ja ramppaamisen jälkeen keskityttiin vain siihen, että saadaan olla täysin kaksin eikä koko ajan ole tarve mennä jonnekkin. Kukaan ei halua tutkia tai ottaa miljoonaa putkiloa verta meistä. Adoptiohakemus kyllä pyydettiin Pela:lta, paperitkin täytettiin, mutta aina vaan ne on lähettämättä. Ne on hyvässä tallessa meidän vitriinissä.

Nyt muutama viikko mulle tuli tunne, että entä jos sittenkin. Mitä jos ne lapsettomuushoidot olis sittenkin meidän juttu. Mitä jos se olisi se keino, että meidän talossa kuuluu joskus pienten jalkojen töminä. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Vähän ujostellen esitin asiani mun miehelle. Mun yllätykseksi hän olikin heti mukana koko hommassa. Meidän koko keskustelu lähti rönsyilemään niin, että mahdolliselle lapselle (on sitten tyttö tai poika) on jo nimi 😀 Noh joo, mentiin vähän asioiden edelle, mutta innostuttiin molemmat! Netistä sitten katselin eri lapsettomuusklinikoita, ja valittiin meidän mielestä meille paras. Kaksi vuotta siihen meni, kun sulateltiin asiaa. Sanoinkin miehelle, että eihän me mitään menetetä, muuta kuin rahaa, ja jos sillä keinolla lapsi saadaan, niin mä maksan vaikka miljoonia!

Tänään sain tosiaan lapsettomuusklinikalta puhelun, mutta kerron siitä myöhemmin 🙂 Nähdään!
<3: piipa

Moikka!

Empäs tiedä miten tämän aloittaisi. Oon kirjoittanut blogia eri alustalla aikaisemminkin, mutta aina kirjoittaminen on jostain syystä jäänyt. Nyt eletään elämässä taas uutta ja jännittävää aikaa, minkä takia haluaisin aloittaa taas kirjoittamaan blogia. Tämä blogi tulee käsittelemään lapsettomuutta, lapsettomuushoitoja, elämää ja sen epäonnistumisia ja onnistumisia. Iloja, suruja ja tähän matkaan liittyy myös varmasti paljon toivoa kuin epötoivoakin.

Ihan alkuun voisin kertoa itsestäni jotain, ja siitä mikä sai aikaan tämän blogin. Mä olen Piipa, en suinkaan oikealta nimeltäni, mutta perhe ja ystävät kutsuu mua tuolla nimellä. Oon 26 vuotias, ammatiltani oon lähihoitaja. Kotona miehen lisäksi on kaksi koiraa, kaksi kissaa ja yksi viljakäärme, jonka kanssa mun miehellä on läheisempi suhde 😀

Mun miehen kanssa me ollaan oltu yhdessä tänä vuonna 8 vuotta, joista naimisissa ollaan olti 6 vuotta. Meillä oli vähän sellainen salamarakkaus ja meidän suhde eteni nopeesti siihen pisteeseen missä ollaan nyt. Ei turhaan sanota, että kyllä sen huomaa, kun kohdalle sattuu oikea tyyppi.

Meidän lapsettomuustie on ollut pitkä ja osin kivinenkin, vaikka mun omasta mielestä ollaan päästy tähän mennessä suhteellisen helpolla. Tuun kertomaan enemmän pian siitä, miten ollaan päästy siihen pisteeseen missä ollaan nyt, ja mitä se on vaatinut.

Kuulumisiin!

<3: piipa