Ei kai toista halua loukata, jos on tosissaan kiinnostunut?

Tekosyy 1: kyllä hän parantaa tapansa

Opistokommuuniaikoinani olin vähän ihastunut luokkakaveriini. Vietettiin aika paljon aikaa yhdessä, pakostakin kun siellä 20 ihmisen kommuunissa asuttiin. Jossain vaiheessa hän alkoi näyttää vähän pelottaviakin merkkejä omistushalustaan ja yritin varovasti vihjaista, että ei tässä kuitenkaan missään suhteessa olla enkä sellaista edes halua. No, olipa virhe jatkaa yhteistä ajanviettoa, kun hänellä selkeästi oli enemmän tunteita minua kohtaan kuin mulla häntä kohtaan. Monesti juttelimme tilanteesta, mutta hän vakuutteli, että kaikki on ihan hyvin. Jossain vaiheessa tilanne alkoi kuitenkin hiukan riistäytyä käsistä, ja mies kielsi minua viettämästä aikaa muiden miesten kanssa. Ja sitten se riistäytyi vähän lisää, kun tämä mies lähti useita kertoja renkaat vinkuen jonnekin rauhoittumaan, ensin lyötyään nyrkin seinän läpi. Joo-o. Tällä jutulla oli aika ruma lopetus ja se eskaloitui siihen, että kaikki osapuolet ja tilanteeseen sekaantuneet saivat turpaansa – kirjaimellisesti.  

Tekosyy 2: kyllä hän vielä haluaa minut

Pari vuotta sitten olin taas ihastunut yhteen mieheen, johon olin tutustunut yhteisen kaveriporukan kautta. Käytiin juhannuksen aikoihin kiihkeää molemminpuolista flirttiä ja rohkaisevan juhannusjuoman ansiosta uskaltauduin kertomaan tälle miehelle tunteistani. Miehellä ei kuitenkaan ollut kiinnostusta mihinkään vakavaan. Keskustelun jälkeen mies kuitenkin kiehnäsi ympärilläni ja päätyi illan päätteeksi samaan sänkyyn kanssani. Ajattelin, että ehkä hän muuttikin mielensä. No, kuten arvatakin saattaa, ei muuttanut. Ei viikon aikana, ei seuraavan kuukauden aikana, eikä koko tapahtumaa seuranneen kesän aikana – lukuisista yrityksistä huolimatta, joita nyt myötähäpeällä ajattelen. Suututtaa oma typeryys.

Tekosyy 3: kyllä hän vielä muuttuu

Olipa kerran sellainen mies, josta jo ensitreffien jälkeen ajattelin, että ”no eipä ole ihan juuri sitä mitä haen, mutta ehkäpä hän voi olla erilainen kunhan tutustutaan paremmin”. Mitä enemmän tutustuttiin, sitä enemmän selvisi, että meillä on täysin erilainen arvomaailma. Hän ei esimerkiksi ikinä ymmärtänyt sitä, miten voin tehdä aktiivisesti vapaaehtoistöitä, siis miten voin tehdä töitä ilman palkkaa?! Hänen mielestään lähtökohtaisesti kaikki yliopiston käyneet olivat alemman tutkinnon omaavia fiksumpia. Hän arvosteli ihmisiä aika rajusti ja luokitteli paremmuusjärjestykseen. Mustavalkoisista mielipiteistä ja arvomaailman eroista huolimatta ajattelin, että ehkä hän vielä muuttuu. Kehujen sijaan hän sanoi paljon niin ilkeitä asioita, että en edes pahimmilleni vihamiehilleni sellaisia sanoisi. Hän ei halunnut tavata perhettäni tai ystäviäni. Mutta ehkä hän vielä muuttuu. Hän repi minusta pieniä palasia kerrallaan, kunnes en enää tunnistanut itseäni. Vielä eron jälkeenkin sain syyttäviä ja ilkeitä viestejä.

Nyt jälkeenpäin vaan mietin, miten en arvostanut itseäni tarpeeksi ja lopettanut näitä juttuja aikaisempaa?  

Mutta silti sitä välillä miettii, että onko se niin paha, jos kumppani ei pidä ystävistäni tai perheestäni? Jos hän huomauttelee jatkuvasti ylimääräisistä kiloista vyötäröllä? Jos hän kohtelee välillä epäkunnioittavasti? Hän kuitenkin kantaa kauppakassit kotiin, ettei mun tarvitsisi sitä yksin tehdä ja pitää välillä kädestä. Ja kun inhoan olla yksin. Inhoan joulua ja muita juhlia, jolloin olen suvun ainoa sinkku, tai kun joku sukulainen utelee, miksi olen vielä sinkku. En halua lähteä juhliin yksin. En halua mennä nukkumaan yksin. En halua herätä yksin. Ärsyttää tehdä kaikki arkijutut yksin. Ärsyttää, etten saa seksiä. Ärsyttää, että kaupassa myydään liian isoja pakkauksia ruokaa, kun laitan ruokaa vain itselleni. Inhoan sitä sunnuntaiangstia, kun mietin krapuloissani, että entä jos jäänkin loppuelämäksi yksin. 

Mutta eihän se ole tykkäämistä, se on tyytymistä. 

On aika vaikea tuntea itsensä rakastamisen arvoiseksi, kun kumppani yrittää kaikin keinoin painaa lähemmäs maanrakoa.  No, nykyisin tiedostan, että on pahempaa olla suhteessa, jossa ei saa kunnioitusta ja itsetunto lytätään, kuin olla yksin. 

Pakosti sitä törmää sitä oikeaa etsiessä jos jonkinmoiseen friikkiin. Itse voi kuitenkin tehdä sen päätöksen, kuinka kauan tuhlaa aikaa tällaisiin miehiin. Ehkä edellisistä tapauksista viisastuneena voisin sanoa, että riittävä määrä on noin seitsemän minuuttia sopimattomasta käytöksestä. Siinä ajassa ehtii pukeutua ja poistua paikalta, ja poistaa hänen yhteystietonsa puhelimesta. 

Täten lupaan itselleni: en enää tuhlaa aikaani idiootteihin, jotka eivät arvosta minua. Haluan sellaisen miehen, joka kunnioittaa ja arvostaa minua ja puhuu mulle ja mun läheisille kauniisti.

Elämä on muutenkin vaikeaa. Ei kukaan tarvitse kumppania, joka tekee siitä entistäkin vaikeampaa. 

Tänään on hyvä päivä masentua, taas. Oon lukenut liikaa horoskooppeja viime päivinä. Niiden mukaan saan seuraavan kerran rakkautta vasta elokuussa!! Sinänsä menee yksiin sen kanssa, että #futurehusband palaa reissultaan luultavasti samoihin aikoihin. Mutta sitä odotellessa pieni epävarmuuden poikanen on alkanut kasvaa kasvamistaan. Ja epävarmuuden kaveri ylianalysointikin on saapunut kylään. Mitä se tuolla viestillä meinaa? Miksi se ei soita? Miettiiköhän se ikinä muo? Saanko mä ikävöidä? Mun mieli toimii kuin keskenkasvuinen pikkulapsi. 

Mun sisäinen lapsi on peloissaan, että rakastetaanko sitä. Siitä tunteestahan tämä blogikin alkunsa sai. Niin, vaikka välillä tuntuu, että mie romahan tai mie floppaan, niin pakko pysyä positiivisena. Kun ei yhden ihmisen harteille voi laskea omaa onneaan. Sinkkuangstin valtaamana ajattelin hankkia poikaystävän, mielikuvituspoikaystävän. Näin se käy helposti ja vaivattomasti: 

– älä kuuntele itseäsi

– huomauta autossa jatkuvasti, miten huonosti muut ajavat

– jätä wc-pytyn rengas ylös

– laiminlyö ystäväsi

– heikennä itsetuntosi

– osta halpoja alusvaatteita, jotka ovat selvästi hankittu jollekin sinua puolta pienemmälle hutsulle

– mene peilaillessasi seisomaan itsesi eteen

Ps. Ja sitten tein radioennustuksen (tai spotify-ennustuksen), ja mitä sieltä tulikaan: ”Been sittin’ eyes wide open behind these four walls, hopin’ you’ll call, it’s just a cruel existence like it’s no point hopin’ at all.”

I just wanna keep calling your name, until you come back home…