Addiktin parisuhde, susi jo syntyessään?

Ihan ensimmäiseksi pakko mainita, että en villeimmissä kuvitelmissanikaan ajatellut, että tätä blogia oikeasti joku lukisi. Mutta koska kommentteja tuli, näinhän asian täytyy olla. Ja se on erinomaisen hyvä asia. Toivonkin saavani näitä kommentteja lisää, koska kanssakäymisen hyvänä puolena ovat erilaiset näkökulmat kipeään asiaan. Joten kiitos teille, jotka matkaan ovat löytäneet. Toivottavasti pysytte reissussa mukana.

Ja sitten asiaan. Mietin pitkään jo ensimmäistä blogikirjoitusta pyöritellessäni joutuisinko naulatuksi jos sohaisen niinkin arkaan asiaan, kun addiktin parisuhde- ja/tai perhe-elämään. Mutta koska tämä on minun blogini, ja olen itsekeskeinen, itseterapiaa harjoittava mulkero, luonnollisesti pengon tätäkin puolta. Useamman parisuhteen minäkin olen elämäni aikana läpi rämpinyt, ja minunkin kumppaneillani niitä omia demoneita on selätettävänä ollut.

Ensin voisi kuitenkin miettiä riippuvuuksien eroja. Vaikka perimmäinen mekanismi kaikissa on sama, on päivän selvää, että osa riippuvuuksista on selkeästi toista haitallisempia. Joko terveyden, talouden tai perhesuhteiden kannalta. Peliriippuvainen voi velkaantua ja pelata talon alta, riippuvuuden rahoittamiseksi voidaan ajautua tekemään varsin kyseenalaisia ja tekoja, jotka Suomen laki I ja II selväsanaisesti kieltävät. Aivan liian monessa huushollissa viina, kirves, perhe, lumihanki ja viimeinen erhe ovat tuttuakin tutumpia ja sinivalkoinen auto pihassa enemmän sääntö kuin poikkeus. Seksiaddikti yrittää epätoivoisesti pitää perhe-elämän kulisseja koossa samaan aikaan muualta vipinää vongaten. Aivan liian usein lähipiiri voi vain katsoa voimattomana vierestä, kun riippuvuus kiskoo uhrinsa syvemmälle ja syvemmälle siihen suohon, josta ei niin vain noustakaan. Joku ei jaksa enää katsoa, pakkaa kimpsut ja kampsut lähteäkseen elämään omaa elämäänsä ilman riippuvuuden tuomia rasitteita. Perheitä rikkoutuu, ihmissuhteita romahtelee kuin korttitaloja hurrikaanissa ja jäljelle jää enemmän tai vähemmän rikkinäisiä ihmisiä.

Koska riippuvuus hyvin harvoin on vain sen yhden ihmisen taistelu. Se aivan liian usein ulottaa lonkeronsa perheeseen tai kumppaniin. Jossain joku syö itseään hengiltä, ja kumppani mahdollistaa tämän ruokaa tuomalla. Joko tietoisesti, tai tahtomattaan, mutta ei uskalla kieltäytyä peläten seurauksia. Jossain joku katsoo, kun kumppani näännyttää itseään hengiltä lähtemällä vielä yhdelle lenkille. Jossain joku yöt kuuntelee miten kaksi askia päivässä polttava kumppani ei öisin saa henkeä. Jossain joku lähtee lasten kanssa mummolaan, kun äiti/isä otti taas muutaman liikaa ja sammui saunan jälkeen eteisen lattialle. Ja kaikki nämä miettivät, että mitä helvetin järkeä tässä on?

Ei siinä olekaan. Riippuvaiset ovat itsekeskeisiä, ja useimmiten pää niin syvällä omassa perssiissään, etteivät ymmärrä, tai suostu ymmärtämään mitä se addiktio muille ympärillä tekee. Osalla kumppani valittaa pahasta hajusta, eikä halua pussailla tuhkakuppia, toisaalla meno on huomattavasti paljon vaikeampaa, kun kumppani on pidätetty lähi-Alepan ryöstettyään. Mutta yhtälailla syyllinen molemmissa tilanteissa on se riippuvuus. Valitettavan usein on myös huomattu, ettei ulkoinen paine välttämättä riitä sen riippuvuuden selättämiseen. Vielä vuosi kaksi takaperin olisi käynyt niin, että jos minun kumppanini olisi käskenyt valita hänen tai myrkkyni välillä, olisin todennäköisesti itse pakannut kaverin kamppeet ja pistänyt taipaleelle. Kohtalaisen sairas vinkkeli etten sanoisi.

Lopettamiseen tarvitaan aito halu lopettaa. Ei kukaan tupakoija lopeta sillä, että sille hoetaan, että lopeta tai saat syövän. Ei kukaan alkoholisti lopeta sillä, että sille hoetaan, että lopeta tai saat rasvamaksan. Tai no, voi lopettaakin, mutta onko se silloin pitävä ratkaisu? Entäs jos tuleekin vaikka ero siitä kumppanista, joka alunperin sai lopettamaan? Ottaako riippuvuus uudestaan vallan, kun este on niin sanotusti raivattu tieltä? Oman kokemukseni mukaan lopettamaan painostava kumppani sai minut vetämään mellakkavarusteet niskaan, että voitkin työntää ne lopettamismielipiteet vaikka ahteriisi, koska minua ei komennella.

Nämä ovat aivan helkkarin vaikeita asioita. Lopettavaa kumppania voi, ja ehkä vähän kannattaakin tukea. Mutta ei kuitenkaan voi, eikä saa olettaa, että addiktin kumppani kestää ja ymmärtää maailman tappiin asti. Voin rehellisesti sanoa, että jos kumppanini tuosta nyt lähtisi nostelemaan riippuvuuteni takia, en syyttäisi häntä siitä pätkääkään. Ei itseään pidä sytyttää tuleen pitääkseen toisen lämpimänä. Puhumattakaan sitten siitä, jos riippuvuus aiheuttaa väkivaltaa (henkistä tai fyysistä), turvattomuutta tai muuta todella haitallista. Sitä ei mielestäni kenenkään tarvitsisi katsella, saa ja pitää olla itsekäs pitääkseen itsensä, tai esimerkiksi lapset turvassa.

Pitkään minäkin elin vain omaa napaani tuijotellen, kunnes jossain vaiheessa aloin käydä oman kärsimysnäytelmäni portaita läpi. Uskon nähkääs vahvasti, että tässä prosessissa on useampia tasoja, itselläni ne menivät jotakuinkin näin:

  1.  Ei mulla mitään ongelmaa ole. Voisin lopettaa millon vaan, mut ei mua vaan huvita.
  2.  Ei tässä kyllä oikeasti taida olla järkeä. Pitäisi lopettaa. Ehkä ensi viikolla.
  3. *Ping* Eijjumalauta..
  4.  Noniin, sulla on ongelma, ja se pitää nyt ratkaista. Tutki eri vaihtoehtoja. Valmistaudu.
  5.  Lopettaminen.

Kohdassa 3. sain sen elämyksen, että nyt otat palikka järjen käteen ja kohtaat tosiasiat. Se oli kyllä varsin kivulias ja äärimmäisen nöyryyttävä kokemus, ego otti kovastikin osumaa, mutta kipu on ihan paikallaan kun se johtaa muutokseen parempaan suuntaan. Nyt rimpuillaan tasolla numero 4, enkä tähän ajatellut taloa rakentaa. Tasoilla 1 ja 2 viittasin kintaalla kaikille, jotka rohkenivat arvostella myrkkyäni, koska olin teflonilla päällystetty ylimielinen kusipää, jolle ei kukaan tule sanomaan mitä pitää tai mitä ei pidä tehdä. Noilla tasoilla valitettavan moni addikti vielä hengailee, ja kumppanin esittämät ehdotukset tai vaatimukset valuvat alas nopeammin kuin talkkari jäiseltä peltikatolta. Noiden hengailijoiden tulisi tajuta sama kuin minulla, ja oikeasti tuijottaa sitä ongelmaansa silmästä silmään. Tajuta mitä se saa aikaan, ja alkaa etsiä ratkaisua sen selättämiseen. Niin itsensä, kuin kaikkien muidenkin takia. Ja minä olen kuitenkin kaikesta kyynisyydestäni varma, että jotkut tämän tajuavat ja ihan aikuisten oikeasti asialle alkavat jotain tehdä.

Haluan nostaa hattua kaikille addiktien kumppaneille. Ja niille, jotka lähtivät sen riippuvuuden takia. Te niitä oikeita sankareita olette.

Aegri somnia vana

Kommentit (2)
  1. Täällä taas. Musta on tosi mielenkiintoista lukea ajatuksia sieltä toiselta puolelta, koska kotona addiktin kanssa ei ole keskusteluyhteyttä asian tiimoilta. Puolison tapauksessa riippuvuuden kohde ei ole niin vakava että se tuskin itsessään riittäisi eroon, mutta minun ajatusmaailmassani se on osa kokonaisuutta joka kertoo laajemmin erilaisista arvoista ja elintavoista. Nuo erot laittavat miettimään onko yhteistä tulevaisuutta järkevää suunnitella.

    1. Meillä on sama homma. Kumppani ei v*tuile, ei nalkuta eikä suhtaudu riippuvuuteeni negatiivisesti, monesti sanonut tukevansa, mutta hänen kanssaan asiasta en pysty keskustelemaan. Enkä tiedä miksi. Kaikesta muusta maan ja taivaan välillä voidaan puhua, mutta tästä ei. Ja vaikka kumppani puhuisi asiasta miten neutraalisti ja ilman kynsiä ja hampaita, minä en kykene sitä ottamaan vastaan vaan heti on niskakarvat pystyssä. Enkä osaa selittää sitä edes itselleni, että miksi näin. Ihminen, joka on muuten voimavara ja kaikinpuolin hyvä asia, häneltä en kestä kuulla näitä asioita. Johtuuko se siitä, että hän on kumppanini ja täten se läheisin ihminen? En tiedä, mutta ei se ainakaan helpota tätä asiaa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *