Lily

Poison Of Choice

aegrisomniavana

Addiktin parisuhde, susi jo syntyessään?

Ihan ensimmäiseksi pakko mainita, että en villeimmissä kuvitelmissanikaan ajatellut, että tätä blogia oikeasti joku lukisi. Mutta koska kommentteja tuli, näinhän asian täytyy olla. Ja se on erinomaisen hyvä asia. Toivonkin saavani näitä kommentteja lisää, koska kanssakäymisen hyvänä puolena ovat erilaiset näkökulmat kipeään asiaan. Joten kiitos teille, jotka matkaan ovat löytäneet. Toivottavasti pysytte reissussa mukana.

Ja sitten asiaan. Mietin pitkään jo ensimmäistä blogikirjoitusta pyöritellessäni joutuisinko naulatuksi jos sohaisen niinkin arkaan asiaan, kun addiktin parisuhde- ja/tai perhe-elämään. Mutta koska tämä on minun blogini, ja olen itsekeskeinen, itseterapiaa harjoittava mulkero, luonnollisesti pengon tätäkin puolta. Useamman parisuhteen minäkin olen elämäni aikana läpi rämpinyt, ja minunkin kumppaneillani niitä omia demoneita on selätettävänä ollut.

Ensin voisi kuitenkin miettiä riippuvuuksien eroja. Vaikka perimmäinen mekanismi kaikissa on sama, on päivän selvää, että osa riippuvuuksista on selkeästi toista haitallisempia. Joko terveyden, talouden tai perhesuhteiden kannalta. Peliriippuvainen voi velkaantua ja pelata talon alta, riippuvuuden rahoittamiseksi voidaan ajautua tekemään varsin kyseenalaisia ja tekoja, jotka Suomen laki I ja II selväsanaisesti kieltävät. Aivan liian monessa huushollissa viina, kirves, perhe, lumihanki ja viimeinen erhe ovat tuttuakin tutumpia ja sinivalkoinen auto pihassa enemmän sääntö kuin poikkeus. Seksiaddikti yrittää epätoivoisesti pitää perhe-elämän kulisseja koossa samaan aikaan muualta vipinää vongaten. Aivan liian usein lähipiiri voi vain katsoa voimattomana vierestä, kun riippuvuus kiskoo uhrinsa syvemmälle ja syvemmälle siihen suohon, josta ei niin vain noustakaan. Joku ei jaksa enää katsoa, pakkaa kimpsut ja kampsut lähteäkseen elämään omaa elämäänsä ilman riippuvuuden tuomia rasitteita. Perheitä rikkoutuu, ihmissuhteita romahtelee kuin korttitaloja hurrikaanissa ja jäljelle jää enemmän tai vähemmän rikkinäisiä ihmisiä.

Koska riippuvuus hyvin harvoin on vain sen yhden ihmisen taistelu. Se aivan liian usein ulottaa lonkeronsa perheeseen tai kumppaniin. Jossain joku syö itseään hengiltä, ja kumppani mahdollistaa tämän ruokaa tuomalla. Joko tietoisesti, tai tahtomattaan, mutta ei uskalla kieltäytyä peläten seurauksia. Jossain joku katsoo, kun kumppani näännyttää itseään hengiltä lähtemällä vielä yhdelle lenkille. Jossain joku yöt kuuntelee miten kaksi askia päivässä polttava kumppani ei öisin saa henkeä. Jossain joku lähtee lasten kanssa mummolaan, kun äiti/isä otti taas muutaman liikaa ja sammui saunan jälkeen eteisen lattialle. Ja kaikki nämä miettivät, että mitä helvetin järkeä tässä on?

Ei siinä olekaan. Riippuvaiset ovat itsekeskeisiä, ja useimmiten pää niin syvällä omassa perssiissään, etteivät ymmärrä, tai suostu ymmärtämään mitä se addiktio muille ympärillä tekee. Osalla kumppani valittaa pahasta hajusta, eikä halua pussailla tuhkakuppia, toisaalla meno on huomattavasti paljon vaikeampaa, kun kumppani on pidätetty lähi-Alepan ryöstettyään. Mutta yhtälailla syyllinen molemmissa tilanteissa on se riippuvuus. Valitettavan usein on myös huomattu, ettei ulkoinen paine välttämättä riitä sen riippuvuuden selättämiseen. Vielä vuosi kaksi takaperin olisi käynyt niin, että jos minun kumppanini olisi käskenyt valita hänen tai myrkkyni välillä, olisin todennäköisesti itse pakannut kaverin kamppeet ja pistänyt taipaleelle. Kohtalaisen sairas vinkkeli etten sanoisi.

Lopettamiseen tarvitaan aito halu lopettaa. Ei kukaan tupakoija lopeta sillä, että sille hoetaan, että lopeta tai saat syövän. Ei kukaan alkoholisti lopeta sillä, että sille hoetaan, että lopeta tai saat rasvamaksan. Tai no, voi lopettaakin, mutta onko se silloin pitävä ratkaisu? Entäs jos tuleekin vaikka ero siitä kumppanista, joka alunperin sai lopettamaan? Ottaako riippuvuus uudestaan vallan, kun este on niin sanotusti raivattu tieltä? Oman kokemukseni mukaan lopettamaan painostava kumppani sai minut vetämään mellakkavarusteet niskaan, että voitkin työntää ne lopettamismielipiteet vaikka ahteriisi, koska minua ei komennella.

Nämä ovat aivan helkkarin vaikeita asioita. Lopettavaa kumppania voi, ja ehkä vähän kannattaakin tukea. Mutta ei kuitenkaan voi, eikä saa olettaa, että addiktin kumppani kestää ja ymmärtää maailman tappiin asti. Voin rehellisesti sanoa, että jos kumppanini tuosta nyt lähtisi nostelemaan riippuvuuteni takia, en syyttäisi häntä siitä pätkääkään. Ei itseään pidä sytyttää tuleen pitääkseen toisen lämpimänä. Puhumattakaan sitten siitä, jos riippuvuus aiheuttaa väkivaltaa (henkistä tai fyysistä), turvattomuutta tai muuta todella haitallista. Sitä ei mielestäni kenenkään tarvitsisi katsella, saa ja pitää olla itsekäs pitääkseen itsensä, tai esimerkiksi lapset turvassa.

Pitkään minäkin elin vain omaa napaani tuijotellen, kunnes jossain vaiheessa aloin käydä oman kärsimysnäytelmäni portaita läpi. Uskon nähkääs vahvasti, että tässä prosessissa on useampia tasoja, itselläni ne menivät jotakuinkin näin:

  1.  Ei mulla mitään ongelmaa ole. Voisin lopettaa millon vaan, mut ei mua vaan huvita.
  2.  Ei tässä kyllä oikeasti taida olla järkeä. Pitäisi lopettaa. Ehkä ensi viikolla.
  3. *Ping* Eijjumalauta..
  4.  Noniin, sulla on ongelma, ja se pitää nyt ratkaista. Tutki eri vaihtoehtoja. Valmistaudu.
  5.  Lopettaminen.

Kohdassa 3. sain sen elämyksen, että nyt otat palikka järjen käteen ja kohtaat tosiasiat. Se oli kyllä varsin kivulias ja äärimmäisen nöyryyttävä kokemus, ego otti kovastikin osumaa, mutta kipu on ihan paikallaan kun se johtaa muutokseen parempaan suuntaan. Nyt rimpuillaan tasolla numero 4, enkä tähän ajatellut taloa rakentaa. Tasoilla 1 ja 2 viittasin kintaalla kaikille, jotka rohkenivat arvostella myrkkyäni, koska olin teflonilla päällystetty ylimielinen kusipää, jolle ei kukaan tule sanomaan mitä pitää tai mitä ei pidä tehdä. Noilla tasoilla valitettavan moni addikti vielä hengailee, ja kumppanin esittämät ehdotukset tai vaatimukset valuvat alas nopeammin kuin talkkari jäiseltä peltikatolta. Noiden hengailijoiden tulisi tajuta sama kuin minulla, ja oikeasti tuijottaa sitä ongelmaansa silmästä silmään. Tajuta mitä se saa aikaan, ja alkaa etsiä ratkaisua sen selättämiseen. Niin itsensä, kuin kaikkien muidenkin takia. Ja minä olen kuitenkin kaikesta kyynisyydestäni varma, että jotkut tämän tajuavat ja ihan aikuisten oikeasti asialle alkavat jotain tehdä.

Haluan nostaa hattua kaikille addiktien kumppaneille. Ja niille, jotka lähtivät sen riippuvuuden takia. Te niitä oikeita sankareita olette.

Aegri somnia vana

Avainsanat: ,
Suhteet Ajattelin tänään
aegrisomniavana

Kyllä minä lopetan, mutta milloin?

Minä, ja lukemattomat muutkin addiktit olemme joutuneet, tai piakkoin joudumme kohtaamaan sen äärimmäisen kivuliaan tosiasian, että meidän on lopetettava. Harvoin riippuvuus näet on sellainen asia, josta olisi hyötyä terveydelle, ympäristölle tai lompakolle. Urheiluhulluilla, jotka ovat (omien sanojensa mukaan) riippuvaisia ultrajuoksusta, bodypumpista tai kehonrakennuksesta, heilläkin saattaa jossain vaiheessa se treeni lipsahtaa sinne epänormaalin puolelle. Jossain määrin painon pudottaminen voi olla hyväkin asia, mutta kohtalaisen nopeasti voi uinuva syömishäiriö täräyttää oman osuutensa vastapalloon ja näin on anoreksia täysillä päällä.

Aiemmassa postauksessani nostin esille Allen Carrin teorian lopettamisen esteenä olevasta pelosta. Omalta kohdaltani uskon tähän aivan täysin. Voin tänään vakaasti harkiten, käsi Raamatulla ja muilla uskonnollisilla teoksilla vannoa, että tänään minä lopetan. Illalla mieleen alkaa hiipiä pelko siitä, että huominen tulee olemaan pikimusta, täynnä epätoivoa ja räytymistä, ja olisi kerrassaan sama astua alas tuonelaan, koska pelko elämästä ilman myrkkyäni on oikeasti aivan helevetin pelottava. Sinnittelen seuraavaan aamuun asti, ja noin kolmessa minuutissa heräämisen jälkeen olen heittänyt kaikki lupaukset, vannomiset ja uskonnolliset teokset kompostiin, ja vain hetki sen jälkeen kaahaan lähimpään kauppaan.

Tässä vaiheessa pari sanasta minusta voisikin olla paikallaan. Avoimesti puhun pelosta, joten voitaisiin olettaa, että olisin muutenkin elämässä varsin pelokas, ehkä konflikteja välttelevä, sopuisa ja hippihenkinen peace and love-luonnonlapsi. No ei ihan. Ensimmäisessä postauksessani mainitsin olevani perheellinen, urheileva milleniaali. Sen lisäksi olen pessimismiin kallellaan oleva inhorealisti, jota vieraammat kuvaisivat vahvatahtoiseksi ja autoritääriseksi. Tutut toteavat mulkeroksi, eivätkä he lopulta niiiiin väärässä olekaan. Olen skeptikko, kyynikko, nihilisti ja tervanmusta sarkasmin sävyttämä huumori kuuluvat niin vahvasti elämääni, että olen adoptoinut ne osaksi identiteettiäni. Vuosien saatossa olen tutustunut hyvin kattavasti itseeni, tunnen puutteeni, vahvuuteni ja kaikki suuruudenhullut kuvitelmat on huutonaurun kanssa ammuttu alas jo aikaa sitten. Kukaan meistä ei ole uniikki lumihiutale, ja mitä nopeammin ja varhaisemmassa vaiheessa elämäänsä sen faktan hyväksyy, sitä helpompaa täällä on kivirekeä kiskoa. Kotoa sain mukaani läksiäislahjaksi muutaman hyvän opin elämää varten (1. Älä tuhlaa enemmän kuin tienaat. 2. Useimmiten se, joka mokasi olet todellaki sinä. 3. Älä missään olosuhteissa ole riippuvainen toisesta ihmisestä ) ja 400m etumatkaa.

Harrastan lajeja, joissa joutuu haastamaan itseään koko ajan, joissa on oltava valmis sietämään kipua ja epämukavia tilanteita. Tämä taas johtuu siitä, että raskas työ vaatii raskaat huvit, jotta työn saa nollattua mielestään. Voin viedä itseni haastaviin tilanteisiin ja kohtaamisiin pelkäämättä tippaakaan. Haaveilen vielä vähän haastavammasta työstä pelkäämättä tippaakaan sitä, mitä siihen pääseminen vaatii, ja mitä työ itsessään olisi. Jos minulla on selvä päämäärä minkä haluan saavuttaa, teen jotakuinkin kaikkeni, että pääsen tavoitteeseeni. Vaati se sitten miten kohtuuttomia ponnisteluja tahansa. Moni voisi näin ollen sanoa, että tuohan on aika vahva ihminen. Näin se juurikin on. Miten voi siis olla mahdollista, että riippuvuuden selättäminen saa aikaan kohtuuttoman, kauhunsekaista paniikkia liippaavan pelkotilan?

Järjen äänellä ei tuossa pelkotilassa ole paskankaan vertaa tilaa. Jokainen addikti tietää, siis todellakin tietää sen oman riippuvuutensa olevan täysin järjenvastaista. Otetaanpa esimerkiksi nyt vaikka tupakoija. Tupakoija ei ole tupakoija syntyessään, vaan jossain vaiheessa elämäänsä alkaa sellaiseksi. Siihen asti ei-tupakoijana henkilö selviää jos jonkinnäköisistä haasteista, kupruista ja vaikeista tilanteista ilman tupakkaa. Se ihminen ei siinä vaiheessa vielä tiedä, että joskus tulevaisuudessa on koittava aika jolloin ei pysty tekemään jotakuinkin yhtään mitään ilman röökiä. Ja kun on tarpeeksi pitkään tupakoinut, ei muista miten aikoinaan selvisi siitä samasta elämän paskamyrskystä ilman tupakan tuomaa (äärimmäisen) valheellista voimantunnetta.

Tupakoijien ja muiden addiktien pelko perustuu mielestäni siihen, että siitä omasta myrkystä tulee safety blanket joka auttaa selviämään haasteissa. Samaan aikaan addiktit katselevat maailmaa, joka on pullollaan myrkkyjä käyttämättömiä ihmisiä. Ja nämä ihmiset selviävät samoista ongelmista ja haasteista, mitä tämä elämä sattuukaan päin näköä paiskomaan ilman myrkkyjä. Addikti hämmentyy, ja miettii, että miten hitossa nuo sen tekee? Siten, etteivät he alun alkaenkaan ole alkaneet käyttää mitään myrkkyä, josta on vuosien saatossa addiktille muodostunut jopa osa sitä indentiteettiä. Jos olet vuosia ollut alkoholisti, mitä olet sen jälkeen kun olet lopettanut juomisen? Oletko edelleen alkoholisti, mutta nyt raitistunut sellainen? Jos elämäsi pitkän aikaa on ollut parin tunnin pätkissä elämistä, ja huolellista suunnittelua jotta varmasti pääset tupakalle silloin kun tilanne sitä vaatii, jos lähikaupan myyjä tietää jo valmiiksi mitä tulit hakemaan, mitä tapahtuu kun lopetat tupakoinnin? Okei, lopettamisessa ei tietenkään ole yhtään mitään muuta kuin vain positiivisia puolia, sehän on selvää. Mutta voiko tupakointi olla niin syvällä korteksissasi, että siitä on muodostunut sinulle identiteetti? Oletko edelleen tupakoija, nyt vain savuton sellainen?

Palataanpa takaisin alkuperäiseen aiheeseen, eli milloin on hyvä lopettaa? Oikea vastaus tähän tietysti on se, että heti. Lopeta heti. Joku siihen pystyykin. Vilkaisee puolillaan olevaa nuuskapurkkia, kohauttaa olkiaan ja nakkaa purkin roskikseen jatkaen elämäänsä ilman mitään sen suurempia hankaluuksia. Olen ehkä sukeltanut melko syvään kaninkoloon tätä asiaa miettiessäni, se todennäköisesti paineistaa entisestään koko lopettamisen tuskaa. Joka jo itsessään on kerrassaan paradoksaalinen asia; lopettaessa en voi kuin voittaa, jatkaessani häviän enemmän ja enemmän. Onko se kaikkein haastavin tai kiireisin aika töissä oikea hetki lopettaa? Pitäisikö kuitenkin odottaa, että tämä elämässä tällä hetkellä vellova hankaluus menee ohi? Oikeaa hetkeä odottaessa saattaa vain käydä niin, että todennäköisemmin löydät takapihaltasi kolmanneksen natsien kulta-aarteesta ennenkuin toteat hetken lopettamiselle olevan otollinen. Kas kun addiktin mieli on sillä tavoin vähän vinksallaan.

Jos tätä joku puolivahingossa päätyi lukemaan, jätä ihmeessä kommenttisi. Se kun voikin olla se viimeinen triggeri, joka saa vinksallaan olevan mielen takaisin raiteilleen.

Aegri somnia vana

Avainsanat:
Puheenaiheet Ajattelin tänään