Luonteen vahvuudesta ja kovuudesta

Olen saanut ja saan usein kuulla olevani luonteeltani vahva, tähän usein myös liitetään sana kova. Samankaltaisia analyyseja (ja ”analyyseja”, riippuen siitä minkä sorttisen testin pariin on eksynyt) tippuu erilaisista luonnetta ja ominaisuuksia mittaavista testeistä joita tylsyyspäissään tulee klikkailtua – vastauksina mm. suorittajaa, vartijaa, perfektionistia ja niin edelleen (ja jos joku uskoo horoskooppeihin, niin kuorrutetaan tämä nyt vielä neitsyen varsin pikkutarkalla, järjestelmällisellä ja sääntöjä rakastavalla ja niuholla luonteella).

Mutta mitä ihmettä on olla vahva? Millainen on luonteeltansa vahva ihminen?

Esimerkkejä elämästäni:

Isäni kuollessa tapaturmaisesti järkytyin toki ensin, mutta sitten napsahti tunteet syrjään, toiminta esiin –moodi päälle. Lyhyen sairaslomani käytin tehokkaasti – tyhjensin isäni asuntoa, käytännöllisesti ja järkevästi heittäen kaiken turhan mäkeen suuremmin tunteilematta, säästäen vain valokuva-albumit, omat hänelle lapsena kirjoittamani kirjeet ja fleecetakin, jota isäni käytti käydessään tupakalla (jostain syystä koin sen säästämisen tärkeäksi). Siinä meni poikki ja pinoon koko hänen maallinen omaisuutensa. Vahvana, tunteeni halliten järjestelin ja organisoin asunnon tyhjennyksen, siivouksen ja valmis. Asia hoidettu, homma selvä, jatketaan eteenpäin. Edes hautajaisissa ei kyyneltä valunut (koska vahva ihminen ei murru) eikä maailmaa raastavia, silmiä ja naamaa itkusta kipeäksi puistattavia tunteenpurkauksia ole ilmennyt sen jälkeenkään. Ei, vaikka välillä tuntuu, että ikävä repii rintalastan rikki. Onko se vahvuutta? Onko vahvuutta pysyä toimintakykyisenä, luhistumatta, oli tilanne mikä tahansa?

Entä onko se vahvuutta, että tykittää elämäänsä eteenpäin nojaten enemmän järkeen kuin tunteeseen? Jos näin on, niin okei, sitten olen vahva. Tässä on vain sellainen jännä kääntöpuoli. Minun tapauksessani kun tämä järkeensä ja käytännöllisyyteen nojaava tyyppi nojaa niihin sitten ihan kaikissa tilanteissa. Ei saa jäädä tuleen makaamaan, ei pidä antaa tunteille valtaa, jatka aina eteenpäin, älä nyyhkytä tai varsinkaan ole mikään säälittävä muista riippuvainen ihmisraunio. Elämäni aikana eteen tulleet erot parisuhteista? Aha, okei. No sattuuhan se vitusti, mutta erotaan nyt sitten. Hyvää loppuelämää sulle ja mulla onkin kohta jo uusi mato koukussa, en mä nyt tätä jää suremaan. Entäs nykyisessä parisuhteessa eteen tullut järisyttävä kriisi, joka oli erittäin lähellä johtaa eroon? Silloin lamaannuin muutamaksi päiväksi sohvan nurkkaan, myönnän, mutta silti aivoni askartelivat koko ajan varmuuden vuoksi käytännön asioiden parissa mitä täytyy hoitaa jos tulee ero. (Onneksi ei tullut, silloin ehkä tämäkin vahva ihminen olisi katkennut, ainakin heti sen jälkeen kun konkreettiset asiat olisi järjestelty.) Tai entäs pienemmät ja isommat riidat perheen ja läheisten kanssa, ylipäänsä ihmissuhdekarikot? Hah, elämä jatkuu, selkä suoraksi ja tossua toisen eteen. Tätä tietynlaista minulle ominaista järkiperäisyyttä ja voimakkaasti ratkaisukeskeistä luonnettani sivusinkin jo aiemmassa postauksessani ”opettelen sanomaan ei”, hieman eri näkökulmasta vain.

Kuulostan äärimmäisen viehättävältä ihmiseltä, eikö totta? Kova voin myöntää olevani ja ehkä sitä ulkopuolisetkin minussa erheellisesti vahvuudeksi luulevat. Ehkä jossain määrin myös hampaita kalisuttavan tunnekylmä, jos niikseen tulee. Mutta en vahva. Vahvuutta mielestäni on, ettei tarvitse pitää naamiota. Vahvuutta on, että uskaltaa antaa itselleen luvan ensin luhistua ja sitten nousta sieltä raunioista uudelleen jaloilleen. Vahvuutta on uskaltaa antaa itsestään muille enemmän kuin tarkkaan valikoidut palat – vahvuutta on elää järjellä ja tunteella tasapuolisesti.

Jostain syystä tämän postauksen julkaiseminen jännitti minua lähestulkoon yhtä paljon kun kirjoitukseni siitä etten halua lapsia. Ehkä siksi, että tässäkin mennään taas vähän syvemmälle omaan mieleen kuin et moi mitäs sulle kuuluu. Olen miettinyt sitäkin, että kuinka paljon ylipäänsä itsestäni haluan blogimaailmassa paljastaa kun ”oikeassa” elämässäkin se todellinen minä aukenee vain harvoille (muuten kyllä oon yks lärppätäti ja somemaailman ylikuluttaja eikä kellekään oo varmasti epäselvää mitä kanat tänään duunas tai mitä meillä syödään tai mikä taas vituttaa). Voi olla, että kirjoittamisen kautta tulen jatkossakin pohtimaan asioita itsessäni hieman syvällisemmin aika ajoin, muina aikoina lörpöttelen yhtä joutavia kuin muutenkin. :D Jollain hassulla tavalla tämä tuntuu anonyymimmalta kuin oikeesti asioista puhuminen, vaikka tututkin tätä kai käy lukemassa + useat ihan uppo-oudot tyypit. Mulla on kuvitteellinen näppismaski. :D