Kun veli ei jaksa tehdä ruokaansa itse

Ainakaan tarpeeksi usein. 

Ihana ja huippu Missä Olet Laura? -blogin Laura kirjoitti loistavan tekstin masennuksesta. Sen lisäksi, että teksti sai ajatuksia ns. liikkeelle, se myös helpotti muistuttaessaan, ettei masennuksessa aina ole kyse välittömästä halusta kuolla. Kuolema on kuitenkin suurin, veljen tapauksessa lievästi irrationaalinen pelko, joka häämöttää taustalla masennuksesta murehtiessa. 

Sen sijaan masennus on paljon, paljon muutakin. 

Prinssillä se näkyy ahdistuksena, erilaisina pelkoina, pakkoajatuksina. Paniikkikohtauksina ja turtana välinpitämättömyytenä. Työkyvyttömyytenä ja maailmantuskana. Univaikeudet ovat välinpitämättömyyteen ydistettynä ns. fataali kombo, koska silloin veljen verensokeri laskee, mieliala laskee, kaikki laskee, ja ahdistaa entistä enemmän. 

Raastavinta tilanteessa on tietämättömyys siitä, kuinka auttaa toista parhaiten. Prinssillä on paljon masennukseen liittyviä pyyntöjä, haluja, pelkoja ja kiukunpurkauksia, jotka kaikki vaikuttavat sekä hänen toimintaansa että omaani. Pitäisikö tukea rajattomasti, suostua jokaiseen pyyntöön ja kiukunpurkaukseen? Pitäisikö asettaa rajoja? Suru toisen puolesta on yksi asia, halu auttaa toinen. 

Huomaan usein olevani jonkinlaisessa äitikarhun asemassa. Tukemassa ja kuuntelemassa mutta samalla tuuppimassa, että menehän siitä, aika hoitaa hommat itse. Et sinä täällä pesässä voi loputtomiin möllöttää, vaikka se juuri nyt tuntuukin hyvältä ja turvalliselta. Pois tuuppiminen on kaikista pahinta, vaikka tietää, että se on pitkällä tähtäimellä sekä oman että veljen mielenterveyden kannalta parasta.

Onneksi on ihmisiä, joille puhua ja jotka puhuvat asiasta. Kuten Laura tekstissään kirjoittaa: ”Lähes jokaisella prakaa jossain vaiheessa elämää; joku selviytyy parin kuukauden syväsukelluksella, kun joku taas ui käsipohjaa koko aikuisikänsä.” Lauseen totuutta ei tulisi unohtaa. Se myös muistuttaa, että oma hermoiluni on jossain määrin myös ylireagointia ja turhaa hätäilyä. Lähes jokaisella on vaikeita kausia elämässään, eikä veljen vaikea kausi tarkoita sitä, että en enää koskaan pääse poseeraamaan hänen kanssaan espanjalaisena ylimystönä, kuten alla olevassa kuvassa. 

bartolome_gonzalez_y_serrano_003.jpg

Prinssi ja allekirjoittanut 10- ja 14-vuotiaina.

Kuva: Wikimedia Commons

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli Terveys

Tuli matkailtua

Noniin! 

Menin heti aluksi lupailemaan maailman ja sitten hiljenin täysin. 

Tekosyynä kerrottaneen, että käytiin Ihanan Poikaystävän kanssa matkalla! Oli ihana kalastajakylä Etelä-Euroopassa ja ihana hotellisänky ja ihanat ränsistyneet kerrostalot. Ihanasti töitä mukana tällä kertaa mutta kannatti. Opettelen koodaamaan ja kalastajakylän kahvilassa näpyttelemä koodini oli kuulema ”erinomaista”.

Vähän huolestuttaa velipoika. Prinssi on ollut hiljainen. Ensimmäinen surettava ajatus on kuitenkin aina pahin. Kun muistaa, että kaikilla on elämässä välillä vaikeita kausia ja että Prinssillä nyt vaan on sellainen käynnissä, helpottaa vähän. Sen jälkeen muistaa, että vaikka kutsuisin Prinssin joka ilta syömään ja viettämään aikaa, vaikka uhraisin koko elämäni hänen auttamiseensa, ei se Prinssin masennusta parantaisi. Ei, ellei hän saa oman elämänsä palasia ensiksi kasaan. 

Ajatustyön jälkeen välitön, ankara huoli hälvenee ja jäljelle jää epämääräinen suru siitä, että toinen on niin allapäin ja poissa tolaltaan, enkä minä voi häntä auttaa loputtomiin tai lopullisesti. 

Aurinko paistaa vieläkin, on paistanut kuudesta saakka. Päivät tuntuvat pitkiltä ja maalliset huolet painavat mutta aina helpottaa ajatella, että ihan samalla tavalla puut kasvavat, eläimet juoksentelevat ja sammal puskee, vaikka minä murehtisin mitä kaupungin kaduilla. Maailma jatkaa humisemistaan. 

No, moikka! Nyt pitää mennä töihin. Aivan pian kaikki se selvitys, mitä jo lupailin. 

 

img_3240.jpg

ooh miten tuo meri voi olla noin sininen voinko ottaa siitä heti kahdeksan epämääräistä kuvaa??? 

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli Ajattelin tänään