Unohtelijan kokoelma vuodelta 2015
Tänään mietin, että tammikuu on vuoden ensimmäinen kuukausi.
No shit, Sherlock.
Joo, itsestäänselvyys. Mutta lauseen ja ajatuksen mukana tuli myös paljon muuta.
Tämä on vuoden alku, tämä on vuoden 2016 alku. Tämä on vuosi jolloin pitäisi tapahtua suuria, jolloin toivoisin että saisin kasattua tietyistä asioista nätin ja tiiviin pinon. Jolloin toivoisin saavani pääni kasaan, vaikka se on ainainen projekti sillä päästäni katoaa tasaisin väliajoin ajatuksia ja ilmavaa, joskus painavaakin materiaa.
Tämä on myös jo menneen vuoden 2015 loppu ja loppumuistelot. Pitäisi kai muistaa, mitä viime vuonna tapahtui. Kerrata asioita ja pistää vuosi 2015 nätisti ja tiiviisti pinoon. Mutta mitä jos ei oikein muista mitään?
Muistan kuvia, lauseita, tilanteita, tunteita, ihmisiä, ilmeitä ja hetkiä.
Olen aina ollut huono kertaamaan, tiivistämään ikinä mitään. Kaikki on päässä joskus liian leveästi ja lennokkaasti. Hujan hajan.
Vähän niin kuin koti.
Tanssikaveri totesi balettikoulun pukuhuoneessa tällä viikolla etsiessäni taas kerran jotain, että
s u l l a on a i n a j o t a i n k a d o k s i s s a.
Niinpä taitaa olla.
Seuraavat muistikuvat eivät tule kovin kronologisessa järjestyksessä.
Muistan kesän, joka oli pettymys.
Kesän, jonka piti olla kaikista kesistä se lämpimin. Kesän, jonka piti tuoda mukanaan liian lämpimiä päiviä, hikeä, päivettyneen ihon, bikineitä tai ysäriuikkareita, kuumia asvaltteja ja kutittelevia ruohoja.
Kutsuin sitä Suureksi kesähuijaukseksi.
Vietin paljon aikaa mökillä ja sen takametsissä. Uin meressä, vaikka vesi oli kylmää lähes koko kesän.
Yritin opetella ajamaan venettä ja taisin kai onnistuakin. Ajoin yhä kauemmas saaresta, niin kauas ettei sitä enää näkynyt ja vesireittejä pitkin toiseen kaupunkiin.
Kyllä minusta vielä veneilijä tulee.
Pyöräiltiin Saaristossa. Mukana oli tietenkin pyörät, reput, repuissa ruokaa, vettä ja aurinkorasvaa ja oma rakas vierellä. Telttailtiin, syötiin trangiasta mössöruokaa, pyöräiltiin jalat maitohapoille ja rakastuimme palavasti alamäkiin.
Trangia kolisi, pyörät kolisi, teissä oli luvattoman isoja koloja ja parhainta oli tuuli kasvoilla ja upeat maisemat. Niin ja hupeneva suklaalevy. Näimme punaisia tupia ja perunamaita, moikkasimme lehmiä ja seurasimme merta.
Tai ehkä se seurasi meitä.
Loppukesästä ihmettelin sudenkorentoja, edelleen vihreää luontoa, isoa mollottavaa kuuta ja menin joka viikonlopuksi mökille.
Siellä oli lämmin, siellä oli kaunista, puusauna ja keinuva laituri. Rauha. Ruuti-koira. Isä ja äiti.
Saaliina oli myös loppukesästä muutaman päivän helle, puhalluskukkatyttöhetket, kuuma rantakallio ja jäätelökelit.
Onneksi. Sillä pian saapuisi syksy.
Syksy, jonka alku osoittautui suloisen lämpimäksi.
Sinä syksynä puiden lehdet olivat päättäneet jäädä hengailemaan. Luonto pysyi vihreänä piristävän pitkään. Ja sitten lehdet kellastuivat puissa eivätkä suostuneet irroittautumaan vasta kun ihan syksyn lopussa.
Oli paljon tehtävää, liian kiire. Vähän väsytti välillä, mutta onneksi oli aina saatavilla lempisalmiakkia.
Palasin takaisin vanhoihin tanssisaleihin pois vieraista saleista. Vanhojen tanssikavereiden joukkoon ja tuntui, etten olisikaan ollut koskaan poissa. Jalan alla oli tuttu lattia, käsi muotoutui puiseen tankoon luonnollisesti, kuin sekään ei olisi ikinä siitä irronnut ja peilistä katsoivat tutut kasvot.
En ole ikinä miettinyt tanssiin käyttämäni tuntien määrää, koska se on tuntunut aina täysin selvältä valinnalta, jopa pakolliselta ja välttämättömyydeltä. Tanssin, koska se on sitä mitä olen.
Se on osa minua.
Osa kehoani ja ilmaisuani.
Viime vuonna, niin kuin jokaisena vuonna olen tanssinut paljon. Lähes joka päivä. Hiukset nutturalla tai hiukan sotkuisella sellaisella. Ihon pinnalla hiki, energia väreillen ulos sormenpäistä ja varpaista, vartalossa samaan aikaan kevyt ja vahva tuntu.
Joskus väsynyt ja raskas.
Keväällä, huhtikuun alussa, lähdimme Pariisiin.
Siellä kevät oli jo varovaisesti alkanut ja puut olivat ujosti vihreitä. Me tunsimme jo ennestään kaupunkia hiukan, sen mukulakivisiä katuja, kujia, ruuhkaisia teitä, metron hajuja ja käytäviä. Kävimme hautausmaalla, joka oli kaunein näkemäni.
Kirsikkapuu oli varistanut kukintojaan maahan, kuin maalauksesta.
Ihastuin Maraisiin ja sen vintageputiikkeihin. Kuvasin liikaa ja liian vähän.
Söin maailman parhaita e t a n o i t a.
Kävelimme pitkin kevääseen heräävää Seineä ja jätimme tietoisen imelästi oman lukon siltaan. Kuullaksemme myöhemmin, että kaupunki oli päättänyt poistaa lukot sillasta. Välttelimme turistirysiä ja kiertelimme omia polkuja.
Eksyimme ja löydyimme.
Ostin silloin tällöin, aina kun raaskin, kukkasia kotiini ja ihailin niitä. Ne lakastuivat aina ihan liian äkkiä ja unohtuivat maljakkoon mädäntymään.
Vuosi sitten, aloitin blogin. Blogin, jonka olin perustanut jo aikaisemmin mutta jota en ollut saanut aloitettua. Täällä Lilyssä. Ensimmäinen kirjoitus ilmestyi tammikuussa. Blogista on hyvä fiilis. Kirjoitan enemmän. Kirjoitan asioista, jotka koskettavat. Asioista, jotka mietityttävät tai kepeistä sellaisista. Hassuistakin tai turhanpäiväisistä. Kirjoitan asioista, jotka ovat päässäni ja jotka pyrkivät ulos.
Talvella innostuin taas joogaamaan, kävin ahkerasti hotjoogassa, venyin ja pehmenin. K e v e n i n.
Hengitin syvempään.
Nyt kaipaan sitä. Avoimuuden tunnetta ja tilaa omassa kehossa. Sitä, että mikään ei kiristä tai kolota. Aion palata joogasaleihin ihan kohta, ehkä jo tulevana kuukautena.
En malta pysyä poissa.
Joulun jälkeen saapui huurre, pakkanen ja lumi.
Tapasin ihmisiä, tuttuja, rakkaita ja vieraita. Uusia kasvoja. Toisista pidin, toisista en, toisten kanssa piti vain tulla toimeen.
Niitä tuttuja ja rakkaita kasvoja olisin halunnut nähdä enemmänkin.
Vuonna 2015 olin myös sinun kanssasi, lähes vuoden kaikkina päivinä. Vierekkäin sohvalla, tuhisten sängyssä, ajatuksissa ja iholla. Nauramassa, väittelemässä, rakastamassa, kinaamassa, hölmöilemässä ja jakamassa. Ei ole tarinaa enää ilman sinua. Ei kertomuksia, vuosia tai päiviä.
Minä pidän siitä, että sinä olet t ä s s ä.
Minun tarinassani,
vuosissani.
Nyt mietin, miten nopeasti asiat unohtuvat. Ja päivät. Tai sitä, minne ne katoavat.
Olen aika usein ollut se tyyppi, joka ei oikein osaa vastata saman tien kun kysytään tiivistelmää, kertausta, sitä mitä jäi mieleen, mikä oli parasta. Asiat tulevat vasta mieleen viiveellä, sitten kun tilanne on jo ohi ja on myöhäistä. Kun tekisi mieli huikkasta perään, että
hei nyt mä muistin
tai
hei nyt mulle tuli mieleen!
Niin kuin nytkin, olen varma että olen unohtanut jotain tärkeää, oleellista, jotain joka olisi pitänyt kertoa,
juuri ne parhaimmat ja hienoimmat jutut.
Mutta sovitaan, että nämä olivat sekalaisia muistoja vuodelta 2015.
Epämääräinen unohtelijan kokoelma.