Hankala tapaus
Minulla on ollut olo, että olen lähiaikoina ollut vähän hankala.
Olen sanonut rehellisen mielipiteeni asioihin, pyrkinyt vaikuttamaan, osallistunut keskusteluihin ja ollut aktiivinen enkä vain myötäillyt muiden mielipiteitä ja sanomisia.
Minulla on ollut mielipiteitä, ideoita, ajatuksia, visioita, haaveita.
Ja olen sanonut ne ääneen.
H u i.
Minusta minulla on ollut siihen oikeus. Olen kokenut tarpeelliseksi, normaaliksi puuttua asioihin ja osallistua. Sillä minulla on oikeus omiin mielipiteisiini, ideoihini, ajatuksiini, visioihini, haaveisiini.
Kyse ei ole tässä edes mistään kovin isoista tai vakavista asioista. Pikemminkin pienistä ja arkipäiväisistä.
Mutta sellaisista, jotka ovat olleet minulle tärkeitä ja sellaisia, joihin olen halunnut omalta osaltani vaikuttaa.
Mutta oloni on alkanut tuntumaan hankalalta.
Hiukan nihkeältä, vaikealta ja jotenkin siltä, että teen jotain väärin. Että minun pitäisi olla jotenkin helpompi. Olla hiljaa. Myöntyä. Olla paljaana, ilman mielipiteitä. Riisua itseni niistä.
Olen hiukan ahdistunut, pahoittanut mieleni ja tuntenut itseni
h a n k a l a k s i t a p a u k s e k s i.
Olen kai onnistunut jotakuta ärsyttämäänkin.
Mutta onko tämä kaikki hankaluutta?
En halua olla yksi niistä ihmisistä, jotka aina vain myötäilevät kaikkia ja kaikkea. Joille kaikki on vain aina ja ikuisesti
ihan hyvää, ihan kivaa, ihan ok. Ei mulla oo mitään väliä.
Karvani nousevat pystyyyyyn.
Joo.
Joissain asioissa itselläni ei ole mitään väliä tai joihinkin asioihin ei kiinnosta puuttua ja joihinkin asioihin ei vain tarvitse laittaa nokkaansa.
Tunnistan kyllä yleensä nämä asiat ja tiedän paikkani. Tai huomaan, milloin on hyvä ottaa muutama askel taaksepäin.
Joskus olen myös luovuttanut.
Laskenut käteni kämmenet avoimena, antautunut.
Mutta, kun on myös asioita joihin saa puuttua, joihin on oikeus sanoa oma mielipiteensä ja avata suunsa. Puhua.
En ole ihminen, joka aina myötäilee ja mielistelee. Ei uskalla aiheuttaa konflikteja, jos niihin olisi aihetta. En ole mykkä. En ole ihminen, joka nielee ajatuksensa, jos haluaa jotain sanoa. Vaikka joskus ehkä toivoisinkin, että olisin sellainen.
Okei, myönnän.
Joskus olen hyvinkin ujo. Hiljainen. Käännyn sisään kuoreeni, täytän täydellisesti kaikki introverttiuden piirteet, enkä välttämättä uskalla sanoa mitään.
Joskus nielen liikaakin ajatuksia, vaikka mieli huutaisi että
s a n o n y t !
Ja joskus ne on hyvä nielaista, riippuen tilanteesta. Ja joskus on hyvä myötäillä, eikä pitää jääräpäisesti omista ajatuksistaan ja mielipiteistään kiinni.
Mutta.
En luota ihmisiin, joille kaikki on aina ihan ok.
Hälläväliä.
Niihin, jotka hymyilevät aina, eivätkä sano ikinä mitään pahaa tai negatiivista. Ovat aina kilttejä ja myöntyväisiä. Ovat hiljaa, vaikka silmät sanovat muuta.
Sillä pinnan alle näkee yllättävän hyvin. Vaikka ne eivät sitä tiedä. Siellä piilee ajatuksia, jotka näkyvät silmien takana häilyväisenä verhona.
Tällaisia ihmisiä tekisi mieli ravistella.
Tällaisten ihmisten kanssa minä olen aina hiukan varpaillaan.
En tiedä, onko se epävarmuutta, visioiden, mielipiteiden puutetta, uskon puutetta omaan itseensä vai mitä näiden ihmistyyppien kanssa. Vai sitä, että halutaan vain kuulua siihen samaan harmaaseen, tylsään, isoon, turvallisesti löllyvään massaan. Siihen jees-kuntaan, joka vain nyökyttelee kaikelle.
Kuin bobblehead-lelut.
Mutta kun siellä silmien takana kuitenkin aina välähtelee.
Ja usein vähän vaarallisesti.
Mielestäni jokaisen on hyvä joskus olla hiukan hankala. Tai oikeastaan en edes haluaisi käyttää sanaa
h a n k a l a
sillä mielestäni se ei tässä tapauksessa ole hankaluutta. Vaikka se itsestä ehkä hiukan tuntuisikin siltä.
Omia oikeuksia saa vaatia. Omia mielipiteitä saa sanoa ääneen. Kaiken ei aina tarvitse sopia. Kaiken ei aina tarvitse olla ok. Asioihin saa vaikuttaa ja pitää vaikuttaa. Tottakai niin, että muistaa keskustelun ah niin jalon taidon ja kunnioittaa myös muiden ihmisten mielipiteitä.
Hankala on vasta sitten, kun on oikeasti hankala.
Kun ei huomioi muita ihmisiä vaan ajaa eteenpäin vain omaa itseään. Kun naama on aina väärinpäin. Kun kaikesta pitää valittaa ja kun mikään ei sovi tai mikään ole hyvin. Kun harjaa aina vastakarvaan.
Missä se raja sitten menee, no, kyllä sen tunnistaa.