Jos kaipaat elämääsi jotain kepeää, kuplivaa ja ah, niin ranskalaista (enkä puhu nyt shampanjasta) katso elokuva Ranskalaista häähumua. Suomennos on hiukan hassu, sillä elokuvan alkuperäinen nimi on Qu’est-ce qu’on a fait au Bon Dieu. Mutta ehkä kääntäjätkin totesivat tuon olevan liian haastava homma, ja päättivät suosiolla pistää kaiken uusiksi.

En sen suurempia juonipaljastuksia tai analyyseja tässä lähde tarinoimaan, elokuva kannattaa mennä katsomaan itse. Kuitenkin tiivistelmänomaisesti voisin kertoa, tai ainakin yrittää kertoa, sillä olen ehkä maailman huonoin tiivistämään yhtään mitään, että elokuva kertoo katolilaisesta, varakkaasta ja menestyneestä pariskunnasta, jolla on neljä tytärtä. Tähän väliin on pakko todeta, että kaikki nuo tyttäret sattuvat olemaan kuvankauniita. Ainoastaan ja vain ranskalaisessa elokuvassa. Tyypillistä ja jollain tavalla huvittavaakin. Voisi siis myös lisätä, että perheessä on hyvät geenit.

Pariskunnan ”ongelma” on se, että perheestä on paisunut hyvin monikulttuurinen; jostain kumman syystä kaikki tyttäret tuntuvat valitsevan itselleen ulkomaalaistaustaisen miehen. Ja kukaan miehistä ei edusta vanhempien niin arvossa pitämää kallisarvoista katolilaisuutta. Vanhempien ainoa toivo on nuorin, vielä naimaton tytär. Ja kuinkas sitten kävikään… 

Kyse ei ole mistään tajunnanräjäyttävän syvällisestä, ikimuistoisesta taidepläjäyksestä. Vaan ihan rehellisesti hauskasta ja nokkelasta hyvänmielen elokuvasta, joka kyllä myöskin käsittelee ajankohtaisia aiheitakin, mutta hyvin kepeästi, pintaa kutittaen. 

Ei tarvitse varmasti olla Sherlock Holmes tajutakseen tämän, mutta. Olen todennut, että joskus tekee ihan hyvää katsoa elokuvia joissa ei tarvitse sen kummemmin murehtia ja miettiä mitään. Antaa vaan rullailla ja nauttia. Tuntea lämmintä kutitusta vatsanpohjassa. Joskus oli aika, jolloin katsoin pelkästään monimutkaisia, syvällisiä, taiteellisia ja silloin tällöin ahdistaviakin draamoja ja nautin niistäkin suuresti. Mutta aina tulee kuitenkin hetkiä, jolloin kaipaa jotain muuta. Pitää keventää. Ottaa iisisti. Tekee mieli nähdä enemmän värejä ja höpsöllä tavalla kauniita asioita, kuin ihastella synkkyyden kauneutta.Valo ja pimeys on hyvä olla tasapainossa. Kultainen keskitie kunniaan. You don’t know the power of the dark side.

Mutta takaisin siihen elokuvaan.

Dialogit ovat teräviä, hauskoja ja samalla hyvin ranskalaisia. Henkilöhahmot ovat hulvattomia, ihanan persoonallisia ja hyvin luotuja. Käsikirjoitus toimii ja elokuvassa on melkeinpä kaikkea, mitä voisi komedialta pyytää. Voisin melkeinpä luvata, että tulet nauramaan. Etkä vain kerran, vaan ainakin kaksikolmeneljä kertaa. Tai jos olet hyvin nauruherkkis, niin vatsalihaksesi voivat jopa sattua tämän elokuvan jälkeen.

Itse en kuulu nauruherkkiksien jaloon joukkoon, en kovin usein naura ääneen elokuvaa katsoessa. Elokuvan pitää olla yleensä todella hauska ja replojen ja dialogin nokkelia ja omaan huumorintajuun pureutuvia. Sitten ehkä sieltä jostain uumenista kumpuaa hersyvä nauru, jolle ei ehkä makoisimmassa kohdassa välttämättä näy loppua.

Näin kävi Ranskalaista häähumua-elokuvan kohdalla. Naurettiin, vaikka kaikki muut katsomossa olivat jo hiljenneet ja kohtaus vaihtunut. Hyvältä tuntui ja mieli keveni.

Mutta kyllä siellä muutkin nauroivat. 

P.S Vielä ehdit elokuvateattereihin katsomaan Qu’est-ce qu’on a fait au Bon Dieun. Nauha pyörii vielä ainakin finnkinoissa tämän tammikuun. Jos nauhamies suo.

Kuvat: A Borrel, D.R, UGC distribution