Häpeä on sana mikä kuvaa parhaiten velkaantumistani. Me suomalaiset emme tunnetusti muutenkaan pahemmin puhu rahasta. Onko se sitten peruja jostain menneestä ”piilota kaikki mitä saat tai jos menee huonosti yritä vain sinnitellä”.

Pahin velkaantumiseni alkoi vuosi sitten avioeron myötä kun jäin tyhjän päälle. Osittain se oli myös omaa vikaa, mutta silloin jattelin että kunhan vain pääsen pois, muulla ei ole väliä. Olin niin väsynyt tappelemaan kaikesta. Jälkiviisaana on aina hieno ajatella mitä sitä tekisi toisin.

Kun erosin en kertonut kenellekkään jo huonosta rahatilanteesta, en myöskään kun ostin kaiken velalla ja maksoin sillä myös esim. takuuvuokrankin. Sanoin perheelle ja ystäville että kaikki on hyvin ja kyllä minä handlaan. Miksi näin, en tiedä? Ehkä se oli jotain tyhmää todistelua omasta ”pärjäämisestä”, koska olenhan aikuinen nainen. Ajattelin myös että kyllähän minä nuo saan nopeasti maksettua kun vaan kiristelen jostain.

No yli kymmenenvuoden parisuhde jätti jälkensä ja vaikka ero oli oikea päätös, perheen kaipuu oli kova. Moneen vuoteen olin ensimmäistä kertaa kokonaan yksin joka toinen viikko. Ilman vastuuta lapsesta ja ilman parisuhdetta. Vaikka ero toi esiin monia tunteita, oli myös kivaa nähdä ystäviä ja ollaa ”vapaa”monen vuoden jälkeen. Yksinäisinä viikonloppuina mennä ulos ja välillä hukuttaa se pettymyksen tunne perheen rikkoontumisesta.

Ja ne velat.. No kyllä minä ne maksan kun tilanne rauhoittuu, kun tulee parempi aika. Ja jos vähän otan lisää kun palkka ei riitä mihinkään. Niin helppoa se on. Ottaa heikkona hetkenä ”helppoa rahaa” sen enempää ajattelematta. Etenkin koska ei halua ajatella.

Kun laskin velkani ensimmäistä kertaa oikeasti yhteen tuli ensimmäisenä paniikki ja sitten epäusko. Miten olen edes voinut päätyä näin isoon summaan. Miten olen antanut itseni ajautua tähän tilanteeseen, miten voin olla niin tyhmä!

Pari iltaa meni itkien ja sitten aloin googlettelemaan miten tästä voisi selvitä. Soitin velkaneuvontaan ja koska luottotietoni ovat vielä kunnossa sanoivat sieltä, että minun kannattaa kääntyä Takuusäätiön puoleen.

Vaikka tästä selviäisi ja haluan toki ajatella että selviän on se häpeä pahin. Ehkä jopa pahempi kuin se miten välillä pärjään. Jotenkin vain olin ajatellut tämän ikäisenä olevani aivan erilaisessa elämäntilanteessa. Ehkä siksi se häpeä onkin niin kova, koska on vaikeinta myöntää itselleen epäonnistuneensa.

Nyt vasta viimeisen kahden viikon sisällä olen kertonut taloudellisista vaikeuksistani uudelle miesystävälleni ja kolmelle hyvälle ystävälleni. Ystävillenikin loppupeleissä sen takia, että meillä oli aikeina tehdä Helsingin reissu johon minun oli vain todettava etten pysty tulemaan mukaan, koska minulla ei ole varaa.

Olisko minun pitänyt kertoa jollekin jo aiemmin, niin ehdottomasti. Se helpotuksentunne kun sai kerrankin puhua jollekin tärkeälle ihmiselle asiasta, pukea sen sanoiksi ja saada ymmärrystä ja tukea. Tuntui kuin kivi olisi tippunut sydämeltä.

Tiedän että minulla on vielä hirveästi tehtävää, mutta jo se että on joku kenelle puhua ja joka on siinä eikä tuomitse, vaan auttaa eteenpäin ja saamaa asiat järjestykseen.

Jos joku siellä on samassa tilanteessa niin ehdottomasti puhu velkaantumisestasi. Kerro asiasta rehellisesti läheisillesi ja miksi olet tilanteeseen päätynyt. Vaikka se kuinka hävettäisi, asian kertominen helpottaa. Veloista eroon pääseminen on pitkä tie ja tuki siinä matkalla on tärkeää, se auttaa jaksamaan.