En usko minkään sortin sallimukseen, mutta välillä sitä näemmä saa mitä toivoo.

Yksi tämän kesän haaveista oli päästä veneilemään. Viime viikolla astuin sitten elämäni ensimmäistä kertaa purjeveneeseen, kun lähdimme Kotkan saaristoon viettämään viikonloppua ja opettelemaan purjehtimisen perusteita.

Toiveet vain eivät aina toteudu ihan samalla tavalla kuin odottaisi. Kaksi purjehduspäivää kolmesta oli melkoisen kurjaa säätä, mikä tarkoitti purjehdusnoviisille monta jännittävää hetkeä. Perjantain menomatkaa saaristoon maustoi lievä kuolemanpelko, kun pikku purtemme eteni välillä toinen laita vettä viistäen. Ei ehkä paras ajankohta opetella purjehduksen alkeita! Lauantaina onneksi aurinko paistoi täydeltä terältä ja tuuli oli tyyntynyt. En ollut kovinkaan noheva köysien ja muiden rensseleiden kanssa, mutta paatin ohjaaminen tuntui hirmuisen luontevalta. Parhaimmillaan purjehtiminen oli älyttömän hienoa, mutta pahimmillaan – kuten sunnuntain paluumatkan, viiden tunnin vastatuulen, piiskaavan sateen ja höykyttävän ristiaallokon keskellä tehty tuskien taival – melkoisen jännittävää puuhaa. 

Fiiliksiä viikonlopulta. Aurinkoisilla vesillä saa muutamassa tunnissa muuten todella komean reverse panda -rusketuksen, joka on vain pahentunut alavasemman tilannekuvasta heti maihinnousun jälkeen. (Alaoikean kuvan kengät saatu Merrelliltä.)

Purjehtimisen yksi hienoimpia juttuja oli itse paatin manöveroimisen lisäksi se, että veneellä pääsee mahtaviin paikkoihin. Viikonloppuun mahtui paljon myös luontoelämyksiä. Etenkin Mustaviiri-saari teki satunnaiseen eräjormailijaan suuren vaikutuksen: rantaan ajaessamme meitä tervehti kotka, ja näimmepä myös rantakäärmeen sekä aimo joukon jonkinsorttisia katkarapuja puljaamassa kallioiden väliin jääneessä lammikossa. Mustaviirin luontopolulla törmäsimme kantarellisaaliiseen, joka sitten paistettiin illalla perunoiden ja raakamakkaroiden kyytipojaksi. Voiko suurempaa luksusta ollakaan kuin istua ihailemassa pimenevää Itämerta ystävien kanssa hyvää ruokaa syöden ja rommia juoden?

Raitisilmamyrkytyksestä kärsivä bloggaaja ja huivista improvisoitu sienenkuljetin.

Koska sata prosenttia venekunnastamme on myös crossfittaajia, oli urheilu tuntuvasti mukana reissussa. Niin eräjormahenkisiä emme ole, ettemmekö kantaisi pädiä mukana ja katsoisi yötä myöten CrossFit Gameseja alkeellisissakin olosuhteissa. Yllä olevassa kuvassa jännitämme Murphia Kaunissaaren grillikodassa.

Purjehduksessa jännitystä luovat sääolosuhteiden yllättävätkin muutokset. Tämän saimme tuta sunnuntaiaamuna, kun ennusteista huolimatta tuuli ja sade yltyivät jo varhain ja kiusasivat meitä koko matkan takaisin Kotkaan. Viimeiset tunnit purjeveneessä olivat sanalla sanoen kurjia (note to self: normaalit sadetta kestävät eräjormailuvaatteet eivät pysy kuivana, kun istuu pienessä kiulussa, johon lentää saavikaupalla hyistä vettä noin kymmenen sekunnin välein, hanki paremmat kamat jos ja kun vielä uudelleen purjehdit. Tai mene vain Saimaalle kauniina kesäpäivinä.), mutta heti rantaan päästyämme kokemus muuttui taas iloiseksi. Tulipahan ainakin tehtyä! Pian uudestaan!

Eräjormailun ja luonnonvoimille altistumisen yksi parhaita puolia onkin se tyydytys, jota tuntee kun lopulta pääsee kotiin kuumaan suihkuun ja kuiviin vaatteisiin. Ei ole varmaankaan mitään sen parempaa tunnetta kuin köllähtää hyväntuoksuisena pyjama päällä sohvalle syömään pizzaa, kun on ensin koko viikonlopun suhannut enemmän tai vähemmän kosteissa kamoissa veden höykytettävänä ja pusikkoja koluten.

Uusi toiveeni: olla vanhana niin rikas, että voi omistaa tällaisen luksusjahdin (ei meidän matkapaattimme, toim. huom.) ja tutkia maailman meriä laivakoiran kanssa!