Kenkää kakkiaismaanantaille
Tänään oli erityisen maanantainen maanantai. Heräsin aamulla tokkuraisena toiminnantäyteisten unien (kyborgivelociraptoreiden torjuntajoukoista terve!) ja massiivisen hikoilun päätteeksi. Menin ajoissa bussipysäkille, mutta bussia ei koskaan tullut. Kun pääsin töihin, huomasin että lounasrasia oli valuttanut nesteitä treenikassiin. Päivä kului hitaasti, pää oli tukkoinen. Iltapäivällä kirosin helvetin alimmaiseen kolkkaan erään toimijan, jolle tein freelancena massiivisen projektin viime vuonna ja joka nyt yrittää sluibata laskustaan välttelemällä ja valehtelemalla suoraan päin naamaa.
Onneksi on treenit.
Puolentoista tunnin puuhastelun jälkeen bunkkerin tappoportaita laskeutui tutisevajalkainen mutta merkittävästi parempituulinen nainen. Sain kanavoitua kaiken turhautumisen jumalattoman painavan kelkan työntämiseen sprintteinä pitkin hallia. Olen joskus miettinyt, että treenillä on vähän samanlainen vaikutus kuin pään vetämisellä täyteen. Hetkeksi saa unohtaa kaikki kieroilevat kusimutterit ja loskaiset kengät ja kaiken mikä nyt tuntuu olevan vähän pielessä. Mutta toisin kuin viinanjuonnissa, treenin jälkeen olo on merkittävästi parempi ja asiat taas oikeassa mittakaavassaan. Kun sitten huterin jaloin taivalsin treeneistä kohti kotia, oli mieli taas kirkkaampi ja pystyin muistelemaan niitä asioita jotka ovat mallillaan: päätyönantaja on mainio, osa free-toimeksiantajistani kunnollista ja laskut ajallaan maksavaa väkeä, keväällä odottaa useampi reissu, olen tavannut mahtavan miehen ja muutenkin menee melkoisen sujuvasti.
Ei siinä yksi kakkiaismaanantai enää paljoa paina, kun on työnnellyt helvetin painavaa kelkkaa eestaas.
(Tältä päivältä ei löytynyt yhtään iloista kuvaa, joten paremman puutteessa kuvitin jutun viime kesän onnellisuuskuvalla Italian Alpeilta.)
