Hikeä, mankkaa, onnellisuutta ja aika monta lasia viiniä

kuvankaappaus_2014-12-21_kello_12.54.02.png

Silloin tietää, että asiat ovat melko mallillaan, kun herää ylitsevuotavaisen iloisena darrasta huolimatta. 

Olen onnellisempi kuin koskaan siitä, että reilut kaksi vuotta sitten aloitin treenaamisen CrossFit Central Helsingissä. On nimittäin tullut elämään niin mittavasti hyvää niin fyysisellä kuin henkisellä tasolla. Salimme motto ”sweat, chalk and happiness” ei tosiaankaan ole tuulesta temmattu. 

Eilen vietettiin salin pikkujouluja, ja taisin olla muutamankin kerran Rieslingin herkistämänä tippa linssissä, kun pidettiin puheita ja jaettiin palkintoja. Vuoden jäsen, eniten kehittynyt ja parhaiten Openeissa pärjänneet saivat nimensä hienoon kunniatauluun salin seinälle. Koska emme ole sieltä vakavimmasta päästä ristiinkuntoilijoita, palkittiin ihmisiä myös muun muassa mittavasta kiroilusta ja muusta tötöilystä. Allekirjoittanut muuten palkittiin vuoden poikamiestyttönä!

Koska viiniä tuli juotua turhankin monta lasillista, taidan painua vielä toviksi takaisin pehkuihin ja olla edes yrittämättä kirjoittaa koherenttia tekstiä siitä, kuinka mahtavan harrastuksen ja porukan joukkoon olen löytänyt. Tungen inkiväärioluen palkinnoksi saamaani ”Cult member” -tölkinviilentimeen ja pistän oikosilteni. Palataan freesimpänä ensi viikolla!

 

 

Suhteet Ystävät ja perhe Liikunta Ajattelin tänään

Muutosta vastustava urheilija

mukavuusalueet.jpg

Vaikka yksi crossfitin peruspilareista onkin ”constantly varied”, yritän ainakin minä pullikoida sitä vastaan – jos en muualla niin omien rutiinieni kohdalla.

Olen nimittäin melkoisen fakkiutunut ”omiin” paikkoihini treeneissä. Laitan aina tavarani samaan kaappiin. Vien vesipulloni aina samaan kohtaan. Jos vain mahdollista, kyykkään tietyssä kohdassa rigiä ja teen tempaukset tietyssä kohdassa lattiaa. Mieluiten käyttäen kumipäällysteisiä 2,5 kiekkoja päällystämättömien sijaan. Ja teen leuanvedot hobiteille mitoitetussa tangossa, siinä lähempänä salin keskustaa olevassa.

Fakkiutuminen on melkoisen järjetöntä. Luulisi, että on se ja sama missä kohdassa rigiä sitä leukansa vetää, kunhan vain ylettyy hyppämällä tai boksia käyttämällä tankoon. Vaan ehei! Tein lauantain vapaissa harjoituksissa Winter War -kisojen ensimmäisen karsintalajin ihan huvin ja urheilun vuoksi. Yksi merkittävimmistä syistä, miksi jumppa sakkasi, oli joutumiseni väärään paikkaan vetämään leukoja. Salilla oli reilusti porukkaa, enkä päässyt hobittitankoon, vaan jouduin rigin päätyyn, jonne pääsemiseksi tarvitsen boksin. Menin yllättävästä muutoksesta häpsingilleni, eikä itse leukojen vetämisestä meinannut tulla mitään, kun piti keskittyä boksin kanssa turaamiseen ja siihen, että maisema leukoja tehdessä ei olekaan se sama tuttu kohta valkotaulua, jossa on ihmisten iänikuisen vanhoja benchmark-tuloksia.

Rutiinit ja skeemat ovat toki psykologisesti hieno juttu aivojen kaistanleveyden säästämiseksi, mutta välillä huvittaa, kuinka pienestä ihmisen rutiini voi nyrjähtää. Tänään jouduin tuskailemaan väärän kaapin ja vieraan hyppynarun kanssa unohdettuani oman luottonaruni kotiin. Sietämätöntä! 

Pitäisi varmaankin pistää elämä risaiseksi ja tehdä välillä treenejä muissa paikoissa. Ehkä jo tällä viikolla villiinnyn ja teen kyykyt selkä soutulaitteisiin päin. Kreisiä! Tai jätänkin vesipullon toiselle puolelle tolppaa. Villiä!

(Pyydän, sanokaa joku muukin että teillä on samanlaisia fakkiutuneita rutiineja, en halua ajatella että olen ainoa hullu jonka asiat menevät sekaisin kun kaikki ei menekään tutulla tavalla.)

Suhteet Oma elämä Liikunta Höpsöä