”Varo vain ettet muutu liian lihaksikkaaksi.” Näin minua on joku joskus varoiteltu.

En ikinä ajatellut, että treenaaminen ja lihasten kasvattaminen olisi mikään ongelma, ja kuittasin moiset varoitukset nauramalla. Nyt olen tajunnut, että siinä on – valitettavasti – totuuden siemen.

Olen viettänyt viimeiset puolitoista vuotta sinkkuna ja yrittänyt välillä viritellä jonkinlaisia ihmissuhdekuvioita*, joista muutamassa on heti nousut esille minun treenaamiseni, eikä siinä hyvässä valossa jossa sen ajattelin nousevan. 

Ongelma 1: Naisen lihakset

Olen viimeisen puolentoista vuoden aikana kohdannut karkeasti yleistäen kahdenlaisia miehiä: niitä jotka arvostavat kroppaani mutta eivät pidä minusta muuten ja jotka pitävät minusta muuten mutta eivät arvosta treeni-innostustani. On jokseensakin ikävää joutua puolustelemaan omaa ruumiinmuotoaan ja perustelemaan miksi tekee mitä tekee. Tämä tuntuu erityisen tungettelevalta ja vähän loukkaavalta. Ai miksikö minusta on kivaa että minulla on isot olkapäät ja reidet? No siksi että kropassa on voimaa. Ai miksikö haluan käydä treenaamassa? No siksi että minulle tulee sitä hyvä olo ja se tuottaa minulle paljon iloa, haastaa minua ja edesauttaa hyvinvointiani. 

Ongelma 2: Miehen lihakset

Kohdasta yksi on sitten noussut esiin kohta kaksi, eli miehen kokemus siitä, että tämä ei ole tarpeeksi lihaksikas ja hyväkuntoinen minulle. Minusta on sietämätöntä, että omaa elämääni ja omaa kehoani koskevasta päätäntävallasta vedetään suoria yhtäläisyysviivoja siihen, mitä vaadin toiselta. On toki totta että pidän lihaksikkaista miehistä, mutta isot muskelit ja kova kunto eivät paljoa pelasta, jos tyyppi on tyhmä kuin saapas tai muuten vain kolossaalinen uuvatti. Muita fyysisiä toiveita en ole asettanut kuin sen, että olisi kiva jos miehellä olisi leveämmät hartiat kuin minulla. Penkkaus- ja kyykkykriteereitä en ole määritellyt (toisin kuin eräs tyyppi joka kertoi hänellä olevan naisten suhteen sadan kilon kyykkyraja, joten meikäläisen saumat menivät siinä), enkä odota että mies harrastaa samoja asioita. Riittää, että ymmärtää miksi teen mitä teen ja että on jokin oma aikaa ja eforttia vaativa intohimo, oli se sitten liikunnallinen tai vaikka tieteellinen. 

Voiko oikeasti olla, että naisen treenaaminen ja voima nähdään uhkana, tähän maailmanaikaan ja vielä fiksujen ja koulutettujen miesten toimesta? Totta kai parinvalinnan taustalla on runsain mitoin biologiaa (Terveisiä vain Henry Laasaselle, joka on kirjoittanut minusta ei vain yhden kerran vaan kahdesti ”parinvalintablogissaan”! linkit donotlinkejä), ja ymmärrän sen, että joidenkin mielestä lihakset ja voima eivät ole seksikästä. Mutta tuntuu jotenkin hämmentävälle, että minun intohimoni ja sen sivutuotteet nähdään miinuksena, jos olen itse niiden johdosta itsevarmempi ja onnellisempi.

Voi toki olla, että minulla on käynyt vain surkea säkä miesasioissa. Ehkä maailma on pullollaan mahtavia miehiä, joille naisen massiiviset epäkkäät eivät ole karkoite tai alemmuudentunteen aiheuttaja, mutta sellaisia ei ole oikein tullut vastaan. Kenties vain rupean suosiolla hulluksi kissamummoksi. Hulluksi kissamummoksi, joka ainakin on ihan hitonmoisessa tikissä.

*Deittailu- ja parisuhdeasiaa on käsitelty aikaisemminkin:
Voiko jumppapirkko tykätä sohvaperunasta? (Huom! R. ei ole vieläkään järjestänyt minulle niitä treffejä!)
Kun crossfittaaja on treffeillä
Kun crossfittaaja on treffeillä, osa 2
Kun crossfittaaja on treffeillä, osa 3
Kun crossfittaaja on sokkotreffeillä