Kevään varmat merkit ovat piiloistaan putkahtavat puistokemistit ja lenkkeilijät, jotka ovat viime viikkoina kansoittaneet etenkin Töölönlahden rannanvierustoja ruuhkaksi asti. 

Lenkkeillä voisi toki missä säässä ja mihin vuodenaikaan tahansa, mutta huomaan itsekin, että paljas asvaltti ja aurinkoinen keli nostavat juoksumotivaatiota melkoisesti. Olen kevään mittaan yrittänyt juosta kerran kaksi viikossa, crossfit-treenien vastapainoksi ja mielentyhjennykseksi. Parhaimmillaan juokseminen on käsittämättömän koukuttavaa meditatiivista etenemistä, jossa voi vaikka pari tuntia kulkea eteenpäin oikeastaan tajuamatta liikkuvansa. 

Ja välillä se vain on ihan hirveää. Kuten viime viikkoina. Alkukevään erinomaisesti onnistuneet pitkät lenkit valoivat intoa puolimaratonin juoksemiseen tänäkin vuonna, mutta huhtikuussa juokseminen oli silkkaa tervanjuontia. Kroppa ei ilmeisesti halua tällä hetkellä yhtään harrastaa pitkäkestoista juoksemista ja ilmoittaa siitä ikävästi juilien. Pahiten pistävät vastaan pohkeet, jotka pääsiäisen maastolenkillä äityivät niin pahaksi, että puolen kilometrin välein oli pakko pysähtyä ravistelemaan.

Lepo, hieronta ja venyttely ovat auttaneet huimasti, mutta useamman viikon lenkkeilytauko juuri Helsinki City Runin alla ei tullut hyvään saumaan. Hyvä tarkoitus oli juosta puolimaraton ensi viikonloppuna, mutta näillä jaloilla ei reilua kahtakymmentä kilometriä kipitetä. Tai jos kipitetään, ei varmaan tehdä mitään useampaan viikkoon. 

Siksi on pakko tunnustaa tosiasiat ja siirtää puolimara-aatteet myöhemmäksi. En halua riskeerata koko alkukesän treenenjä niin crossfitin kuin kaiken muunkin urheilun parissa vain sen takia, että menisin hampaat irvessä vetämään ensi viikon lenkin pelkän egon takia. Tietä riittää muinakin päivinä. 

Kuvat Jukka Hurme

Juoksutakki ja -shortsit Helly Hansen