Maanantaiden maanantai ja ystävämme stressi
Maanantai oli kyllä varsinainen päivien maanantai. Aamulla kenkutti vaikka olin nukkunut pitkät yöunet, päivä meni mukavasta ohjelmasta huolimatta ohi kuin sumussa, treenit kulkivat autopilotilla ja aina kun ehti hetkeksi pysähtyä havainnoimaan olotilaansa, teki mieli painua saman tien kotiin nukkumaan. Pistin olon kiireisen duunijakson ja stressin syyksi, ajattelin että kyllä tästä reippaalla asenteella ja pienellä henkisellä piiskaamisella yli mennään.
Vaan ei menty. Seuraavana aamuna olo oli kahta kauheampi. Kroppa oli aivan hyytelöä ja kuumeessa, ja seuraava vuorokausi kuluikin pitkälti Netflixiä puolihorteessa tuijottaessa, teetä ja Finrexiniä kiskoessa sekä sikeitä vetäessä. Sitähän se kroppa oli yrittänyt viestiä koko maanantain: akku alkaa olla tyhjä, pitäisi muistaa vähän levätä. Kun en hienovaraisista vihjeistä tajunnut, niin laittoi sitten vahvempaa signaalia tulemaan.
Olen taas huomannut vetäväni tutulla ”no ensi viikolla/kuussa/vuonna sitten helpottaa” -moodilla. Juuri edellisen kiire- ja dedisvyyhdin keskellä viimeksi vannoin, että ei enää tällaista, vaikka samaa lupasin edellisenkin suman keskellä.
Stressi on siitä katala seuralainen, että siitä on ihmiselle sekä tolkuttomasti hyötyä että valtavasti haittaa. Sen määrä vain pitäisi onnistua suitsimaan niin, että asiat tulevat tehtyä mutta mieli ja kroppa eivät ala piiputtaa. Olen yrittänyt opetella tunnistamaan stressin ja lepäämään jo ennen kuin stoppi tulee vastaan. Olen oppinut lukemaan kroppaani ja mieltäni, mutta aina en siltikään osaa tunnistaa liiallista stressitilaa, vaan pusken siihen saakka kunnes on pakko huilata pari päivää.
On helppo vähätellä omia tuntemuksiaan ja yrittää kannustaa itseään skarppaamaan vähän lisää, pistää väsymys ja hotsittamattomuus laiskuuden syyksi. Vetelyys vaan ei aina lähdekään pois lisätsempillä ja -tekemisellä, eikä väsymystä voi lääkitä määrättömällä kahvinjuonnilla ja itsensä motivoimisella.
Stressi on ikävä kaveri mutta onneksi omia reaktioitaan siihen pystyy hallitsemaan, ainakin välillä. Pitäisi muistaa, että minun panokseni puutteeseen tämä maailma ei ihan heti kaadu, eikä pitäisikään. Murehtimisella ja märehtimisellä ei ole saatu valmista aikaan. Välillä voi sanoa ei, pyytää apua ja sanoa että nyt minä kuulkaas vain hengailen ajattelematta tuottavuutta ja hyödyllisyyttä ja suunnitelmia. Selata pari minuuttia kissakuvia kesken duunirupeaman tai nähdä kavereita vaikka pitäisi edistää sivuprojekteja. Nukkua hyvällä omallatunnolla kahdeksan tuntia yössä.
Sain kuvassa näkyvän rannekorun eksältäni Kap Verden -tuliaisina. Sen viesti on hyvä ja tärkeä. Siksi olenkin pitänyt korua ranteessani kellon kupeessa, jotta muistaisin vilkaista sitä aina samalla kun kelloakin.
