Kun kyykky kyykytti
Onko väärin olla vähän pettynyt vaikka on juuri lyönyt oman urheiluennätyksensä?
Teimme tänään takakyykyn ykkösmaksimeita treeneissä. Tavoitteenani oli kyykätä edellistä ennätystäni (70 kiloa) enemmän. Ja niinhän kävikin. Tavoite saavutettu, mutta silti harmittaa. 72,5 kiloa kun tuntuu kauhean säälittävältä painolta. Että pitäisi sitä pystyä vähän enempäänkin, kerta toiset kyykkäävät 10, 20, 30 kiloa enemmän.
Tänään ei kyllä pystynyt. Kroppa ei ole parhaassa kyykkyiskussa syksyn hyvin epäsäännöllisen treenaamisen takia, ja mieli rupesi askartelemaan ihan muiden asioiden parissa, kun koetin ennätystä 75 kilolla. Kismittää, vaikka tietää ja tiedostaa erinomaisen hyvin, että koskaan ei pitäisi vertailla itseään muihin ja että tulos ihan kelpo tällaiselle kolmekymppiselle kuusikymmentäkiloiselle toimistonäädälle, joka on viime aikoina joutunut uhraamaan kauhistuttavan paljon treenejä duunin takia.
Olen monet kerrat meuhkannut siitä, kuinka tärkeää tavoitteellinen harrastaminen on aikuiselle ihmiselle henkisesti. Kun duuninsa hanskaa ja alallaan kehittyy suht jouhevasti, tekee äärimmäisen hyvää joutua välillä nöyrtymään ja hyväksymään tappionsa. Vaikka olisikin vain hävinnyt yhdistelmälle painovoimaa, huonoa mielenhallintaa ja treenikertoihin nähden liian suurta kunnianhimoa. Ei tässä muu auta kuin yrittää kyykätä säännöllisemmin ja enemmän ja kokeilla kohta uudelleen. Edistystä se on hidaskin edistyminen.
