Kävin tänään juoksemassa Cooperin testin. Ihan vapaaehtoisesti.

Monelle Cooper oli koululiikunnan kauhein hetki: kaksitoistaminuuttinen, johon ei harjoiteltu yhtään vuoden aikana, jonka perimmäistä periaatetta kukaan ei kertonut ja johon ei koskaan neuvottu minkäänlaista taktiikkaa tai tavoitematkaa. Sen kun juostiin kovaa ja toivottiin että a) ei tule kuolema b) huonoa arvosanaa liikunnasta todistukseen (koska Cooper ja muut kuntotestit muodostivat ainakin meillä ison osan liikkanumerosta.) 

Itselleni Cooper ei ikinä ollut mikään mörkö, vaan olen aikuisiälläkin muutaman kerran juossut sen hupimielessä. Tällä kertaa suhtautumiseni oli kuitenkin osaksi myös vakava: oli kiinnostavaa tietää, millä tasolla olen nyt. Vanha ennätykseni muutaman vuoden takaa oli 2700 metriä, sen halusin ainakin ylittää. Toisin kuin koulussa, nykyään myös ymmärrän taktiikan ja vauhdinjaon merkityksen. Lähdin juoksemaan hieman yli neljän minuutin kilometrejä, ajatuksena pitää samaa tahtia yllä ja mahdollisesti kiristää hieman loppua kohden. 

Kaksitoista minuuttia on samaan aikaan todella lyhyt ja todella pitkä aika. Ajattelulle ei oikeastaan ole sijaa. Ainoa miete, joka päässäni pyöri ”älä vain nyt lopeta” -mantran lisäksi oli se, että kuka helvetti on Cooper ja miksi meistä niin moni kärsii hänen takiaan. Kotona sitten googlailin hieman. Selvisi, että testin takana on tohtori Kenneth H. Cooper, joka kehitti maksimaalista hapenottokykyä mittaavan testin vuonna 1968 Yhdysvaltain armeijalle. Tulostaulukko luotiin keskivertoihmisten hapenottokykvyn ja heidän 12 minuutissa kulkemansa matkan pohjalta. Ja jostain syystä metodia on harjoitettu suomalaisessa koululaitoksessa 1970-luvulta alkaen. (Ja meidän koulussa myös uintiin ja luisteluun soveltaen.)

Oma uusi tulokseni oli ihan kelvollinen 2850 metriä. Omassa ikäluokassani, 30-39-vuotiaissa naisissa, tulokseni on erinomainen, ammattiurheilijoidenkin taulukossa yllättävää kyllä hyvä. Kauheaa se oli yhtä kaikki, mutta myös motivoivaa: 3000 metriä on jo lähellä mutta samalla niin kaukana.