Kun keho ei tiedä, mikä sille on hyväksi

Sitä kuulee välillä sanottavan, että raskauden aikaiset mielihalut ovat kehon tapa viestittää, mitä se tarvitsee (vaikka joskus kuulee kyllä sellaisistakin mieliteoista, joilla ei kehon tarpeiden kanssa taida lopulta olla mitään tekemistä). En siis ole turhan rajusti yrittänyt taistella mielihalujani vastaan (paitsi silloin kun olisi niiiiin kovasti tehnyt mieli Savanna-siideriä). Jo pidempää olen syönyt liki päivittäin mansikoita. Lakua ja salmiakkiakin tekee kovasti mieli ja niitä olen myös vähiinsä antanut itseni syödä (verenpaineeni on aina ollut mallikas ja se ei tässä raskauden aikanakaan ole toistaiseksi noussut). Joitain aikoja sitten rohkaistuin ja annoin periksi halulle syödä ruisleipää. Ruisleipä on tyypillisesti saanut mahani sekaisin, eritoten tuore ruisleipä. Toistaiseksi olen syönyt ainoastaan jo useamman päivän vanhaa ruisleipää ja en ole huomannut kummempaa vaikutusta mahan toimintaan. Jipii!

Tänään tuli kuitenkin vastaan mieliteko, joka olisi kenties saanut jäädä toteuttamatta. Teki aivan armottomasti mieli maitoa ruokajuomaksi. Syön kyllä kalkkitabletteja, mutta ehkä keho haluaisi lisää tärkeitä luustonrakentajia ja vähän luonnollisemmassa muodossa – järkeilin. Viiiirhe! Siihen on syynsä, miksi en juo maitoa ja ne syyt mitä ilmeisimmin pitävät kutinsa myös raskaana ollessa. Minulla ei ole laktoosi-intoleranssia (eikä sellaista pitäisi ikinä tullakaan). Sen sijaan suolistoni ei oikein siedä maitoa. Oireet ovat aivan samat mitä laktoosi-intoleranssissa, mutta liittyvät ärtyneen suolen oireyhtymään. Muita maitotuotteita käytän ja lorautampa tilkan maitoa teehenkin. Mutta lasillinen maitoa, juuei. Luin jostain, että pikkuinen alkaa kuulla ympäristönsä ääniä näillä viikoilla. Toivon totisesti, että kuulo ei ole juuri vielä kovin kehittynyt, mahassani on nyt aika kakofonia. Anteeksi pikkuinen! Niin ja voitte muuten vain kuvitella, millainen melske mahassani on kun suolisto pörisee ja pikkuinen pomppulinnailee tämän innoittamana (toivottavasti pikkuisesta ei tule vallan merisairasta tällä kyydillä). Jospa jättäisin jatkossa sen maidon sinne purkkiin… 

RV22+3

Peeäs. täällä on lomailtu viime viikot ja samalla vietetty tietokonelomaa. Nyt olen palannut takaisin koneen, gradun ja blogien pariin, joten täällä ei pitäisi jatkossa olla enää niin hiljaista.

Suhteet Oma elämä Terveys

Se on normaali

Tänään kuultiin paljon hokemaa se on normaali. Ja se on hyvä se. Tänään oli nimittäin rakenneultra. Ultraaja selitti hyvin mitä milloinkin näkyi ja mitä hän milloinkin mittaili sekä kertoi että kaikki kunnossa. Reisiluu tuntui vähän pitkän puoleiselta, mutta ei hätää tämänkään suhteen: isäni suvun edustajilla minun tapaanikin nyt on pitkänhuiskeat jalat (voi kun tuleva paappa oli ylpeä kun kuuli, että siltä puolelta sukua on jo todistettavasti peritty joku ominaisuus). 

Pikkuinen liikkui todella paljon. Milloin vietiin käsiä suulle, milloin otettiin kädellä jalasta kiinni. Voi pikkuista! Istukka on etinen ja vaimentaa siis liikkeiden tuntemista. Ilmankos kun olen tuntenut liikkeet lähinnä alavatsassa. Mies saanee vielä tovin odotella että tuntee potkuja masun päältä. Itse olen jo tosin muutamia voimakkaita liikahduksia tuntenut mahan ulkopuoleltakin, mutta mies ei ole vielä niitä onnistunut bongaamaan.

Olin ollut ennen ultraa yllättävän tyyni ja menomatkallakin jännitin lähinnä sitä, saammeko tietää sukupuolen ja jos niin kumpi pikkuinen on. Ultraaja lopetti ultrauksen ilman kyselyjä halukkuudesta tietää sukupuolta. Minä sitten otin asian puheeksi ja ultraajalla oli selkeä näkemys ja esitteli myös vielä ultralla todistusaineistoa. Hetki oli ainakin itselleni hyvin tunteellinen. Yllättävää oli, että mielessä risteili hieman ristiriitaisiakin tunteita (tieto poikkesi ”ennakkoaavistuksestani”). Hirmuisen iloinen olen joka tapauksessa. Nyt on siis sukupuoli tiedossa. Olemme ajatelleet pitää sen salassa muilta, mutta saa nähdä miten saamme pidettyä salaisuuden. Pelkään että lipsautan sen jossain yhteydessä aivan varmasti.

Kotiin tultua aloin ahkerasti surffata ja miettiä nimiä. Sukupuolen tietämistä on pidetty vähän niinkuin rajapyykkinä tämän pohtimisessa. Vielä kun saisin mieheen saman innon pohtia asiaa. Minulla on jo jonkin aikaa ollut muutama ehdotus mielessä, pelkään että alan pian suopua johonkin nimeen liikaakin ennen yhteistä päätöstä.

Viime perjantaina paukkui myös puolivälin rajapyykki. Ainakin laskennallisesti. Todellinen puolivälihän oli voinut jo mennä tai olla vielä tulossa. Ja jos täyteen aikaan päästään, on ”tietoista” raskaanaoloa selvästi enemmän edessä kuin takana. Sikäli tuo rajapyykki tuntui siis lähinnä numeeriselta.

rv20+3

 

Suhteet Oma elämä