Sanat solmussa ja omat ajatukset hukassa

Mun on ollut jotenkin tosi vaikea kirjoittaa lähipäivinä yhtään mitään tänne. Miten voi kirjoittaa normaaleista asioista kun muualla hätä on niin suuri. Kun some on muuten täynnä lapsia rannalla. Oma kantani on ollut niin all over the place ja hakusessa kun taas muut ovat kirjoittaneet aiheesta niin hyvin (kuten nyt vaikka Puutalossa, aika kypsä äidiksi -blogissa, Inkerin vikaa -blogissa, Matkalla perille -blogissa….).

Jotenkin kuitenkin haluan jättää jäljen tästä ajasta omaan ”päiväkirjaanikin”. Vaikea sitä on sivuuttaakaan. Mutta mitä sitten ajattelen asiasta.

Jo ennen niitä lapsia rannalla ahdistuin syvästi netissä vellovasta maahanmuuttovastaisesta keskustelusta. Miten ihmiset (vieläpä omalla nimellään) kehtaavat sanoa, että menisivät sinne mistä ovat tulleetkin. Tai että hoidetaan ensin oman maan kansalaiset (miten joku voi verrata Suomen oloja turvapaikanhakijoiden oloihin?).

Sitten tulivat ne kuvat ja some räjähti. En tiedä, mikä tunnelma somessa on nyt. Koska… tunnustanko? En ole pystynyt katsomaan puolta sekuntia pidempään kuvia, joiden olen epäillyt kuuluvan niihin rannalla olevia lapsia koskeviin juttuihin. Olen pyrkinyt sivuuttamaan ne tyystin. En siksi, että haluaisin haudata pääni pensaaseen. Vaan siksi, että jo pelkkä ajatus tuntuu sietämättömältä. Ja siksi, että en usko että ketään auttaa se, että ahdistun noista kuvista. Tiedän tilanteen. Tunnen tilanteen. En halua märehtiä sitä kuvin.

Ja nimenomaan noiden kuvien osalta olen nyt hieman hukassa omissa ajatuksissani. En ole ihan vakuuttunut, että onko tämä systeemi nyt ihan kunnossa. Kannustaako Euroopan maahanmuuttopolitiikka riskeeraamaan oman ja lasten elämän. Missä määrin riskailttiille merimatkalle lähtö on lähtömaan olojen huonoutta ja missä määrin euroopan olojen hyvyyttä, mikä kannustaa tähän toimintaan. Mitkä ovat ne keinot millä saadaan estettyä ne lapset rannalla. 

Minusta Euroopan maiden pitää ihan ehdottomasti auttaa. Sekä kriisialueella että myös omassa maassaan. Meillä on tilaa ja mahdollisuudet tarjota hyvät olot. Mutta sen kumivenematkan haluaisin eliminoida yhtälöstä. Ja ahdistaa kun en keksi mitään keinoa, miten voisin itse vaikuttaa asiaan.

Minusta meidän pitää siis ehdottomasti olla mukana tarjoamassa turvapaikka. Ja me täällä voimme auttaa mm. antamalla vaatteita ja toimimalla vapaaehtoisina. Ja ennenkaikkea suhtautumalla positiivisesti, toivottamalla tervetulleeksi ja kokemalla empatiaa.

Juuri nyt haluaisin potkia kaikki perussuomalaiset pois paikallispolitiikasta. Että joku kehtaakin isohkossa kotikunnassani ihan julkisesti sanoa, että meille ei mahdu vastaanottokeskusta (että joo, onhan tuolla tuo yksi tila, mutta kun sitä tarvitaan majoittamiseen silloin kun on urheilutapahtumia. Oikeasti, urheilutapahtumia? Ja toinen huoli kyseisellä ryhmällä tuntuu olevan, että sitten siitä vastaanottokeskustoiminnasta voi tulla väliaikaisen ratkaisun sijasta pysyvää toimintaa. Ai kauheeta). Musta meidän on kannettava korkemme kekoon.

Mitä sitten teen itse? Pitkään olin lamaantunut. Tällä hetkellä kipuilen sen kanssa, mitä ylipäätään voin tehdä ja etsin niitä omia keinoja. Seuraan oman kunnan tilannetta (vielä uskon poliitikkoihin ja odottelen lähiaikoina oikeita päätöksiä) ja tarvittaessa lähden organisoimaan painostusta vastaanottokeskusten puolesta (musta on aika järkyttävää, että netistä löytyy eri paikkakunnille lähinnä vastaanottokeskusten vastaisia liikkeitä). Kartoitan omia mahdollisuuksiani auttaa ja osallistua vapaaehtoistoimintaan. Tunnen sitä empatiaa ja toivotan turvapaikanhakijat osaksi sitä Suomea, jossa haluan elää.