Viimeinen viikko kaupungissa
Niin se vaan muutto lähenee. Viimeinen viikko kaupungissa käynnistyi tänään ja sen jälkeen meistä tulee jonkinsortin maalaisia. Matka ydinkeskustaan vaihtuu muutamasta sadasta metristä 15 kilometriin.
Pakko myöntää, että kaiken odotuksen, ihanuuden ja innostuksen keskellä olo on vähän haikeakin. Olen muuttanut Jyväskylän keskustan tuntumassa viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä yhdeksän kertaa ja kolunnut sen jokaisen nurkan, etsinyt kotia. Hullun hommaa, tiedän. Kämpät ovat olleet minulle vain kämppiä, mihinkään en ole erityisemmin kiintynyt, minkään seiniä en ole muuttaessa katsellut kaiholla. Valot pois, ovi lukkoon ja kohti seuraavaa luukkua.
Toista on kuitenkin tämän viimeisimmän kämpän kohdalla. Tämä on aikuisiällä ensimmäinen asunto, joka on todella tuntunut kodilta. Olemme asuneet tässä parisen vuotta eikä meillä olisi tästä ollut kiire mihinkään, mikäli emme olisi vahingossa törmänneet unelmiemme taloon. Jossain vaiheessa mietimme jopa kämpän ostamista.
Eniten jään varmasti kaipaamaan niitä harvoja talviaamuja, jolloin aurinko päättää näyttäytyä ja sen nousua voi seurata aamukahvin ääressä. Jos aurinko paistaa, se paistaa koko päivän myös meille. Tämä kämppä on niin valoisa, että talvetkin ovat tuntuneet helpommilta.
Eikä tämän kämpän parveke/terassikaan ole hassumpi. Veikkaan kuitenkin, että oma piha on tällaiselle hullulle kasvinaiselle parempi: meidän parvekkeella ei kesäisin ole mahtunut kunnolla kävelemään. Kohtuullisuus on minulle tuntematon käsite, kun keväällä päätän tilata siemeniä. Katsotaan kauanko menee, että saan lähes 1,5 hehtaarin pihamaan täyteen. Veikkauksia otetaan vastaan!
Vaikka kämpän jättäminen hieman haikeaa onkin, on innostus uudesta kodista vielä paljon suurempi. Ja ehkäpä tunne kodista tämän viimeisimmän kämpän kohdalla on kuitenkin tullut tuon ihanan ihmisen mukana, jonka kanssa tämän kodin olen jakanut.
Ja sen minä saan mukanani myös punaiseen tupaan.
