Keskiluokkaisen kunnollisuuden performanssi?

Punainen vaate

Lauantain Hesarissa oli virkistävä juttu tamperelaisesta Anna-Maija Leinosesta, joka oli muuttanut elämäänsä loppuun palamisen jälkeen. Nykyään hän ottaa rennommin ja siivoaa silloin kun jaksaa. Leinonen kertoi myös huomanneensa siivousalan yritystä pyörittäessään, että todella monella keskiluokkaisella henkilöllä on kotonaan samat esineet ja suurin osa pitää valkoisesta. Jutussa Leinonen pohtii sivulauseessa, onko todella niin, että Lokki-valaisin on oikeasti kaikkien mielestä se paras ja ainut vaihtoehto. Mistä johtuu, että se löytyy niin monen suomalaisen kotoa?
 
Juttu oli hauska, ja vielä hauskempaa oli lukea kommentteja. Pelkästään se, että joku on hankkinut tietyn valaisimen ei toki kerro tästä ihmisestä tai hänen suhteestaan sisustamiseen välttämättä kovinkaan paljoa. Mutta Hesarin jutun kommenttipuolella kävi selvääkin selvemmin ilmi, että siivoaminen jos mikä herättää tunteita suomalaisissa, ja joillain on epäilemättä intohimoinen suhde myös tiettyihin valaisimiin. Kommentoin tässä keskustelua karrikoiden siteeraamatta ketään suoraan. Keskustelu oli varsin polarisoitunutta. Osa kannatti omannäköisen elämän elämistä ja kiitteli hyviä köyhäilyvinkkejä. Osa taas tuntui loukkaantuvan verisesti useammastakin (eri) syystä. Useammalle ajatus siitä, että joku jättää ajoittain viikkosiivouksen tekemättä, oli lähes rienaavaa ja täytyi kertoa siitä, että Leinonen on sairastunut vakaavaan masennukseen. Ilmeisesti moni myös liittää oman identiteettinsä keskeiset osat elottomiin esineisiin. ”Minä olen ihminen, jonka keittiössä on Lokki-valaisin. Se, joka kyseenalaistaa ajatuksen, että Lokki-valaisin on objektiivisesti tarkastellen paras mahdollinen valaisin, loukkaa minua henkilökohtaisesti. Koen tärkeäksi kirjoittaa tänne Hesarin kommentointikenttään, että Lokki-valaisimen kyseenalaistaminen on huutava vääryys!” Useampi ”keskiluokkainen” oli selvästi kateellinen siitä, että Leinoselle ja hänen edustamalleen rennolle ja kuluttamiseen kriittisesti suhtautuvalle elämäntyylille annetaan palstatilaa, kun taas ”tavalliset suomalaiset perheet, jotka leipovat koulun myyjäisiin, maksavat veronsa ja varovat tarkoin millään tavalla poikkeamasta muotista, leimataan jotenkin noloiksi ja tylsiksi.” Tämän henkiset kommentit saivat parhaimmillaan lähes 400 tykkäystä, joka epätieteellisen mutuarvioni mukaan on Hesarin kontekstissa paljon. Niin, en ole varma, miksi ihmistet kokevat asian niin, että sen oman viiteryhmän ulkopuolista maailmaa koskevat kuvaukset jotenkin uhkaavat oman (enemmistö)ryhmän olemista. Tai loukkaantuiko joku siitä, että tiettyjä keskiluokkaisia kulutusvalintoja luonnehdittiin "ei-persoonallisiksi" kun oli ehkä itse ajatellut hankkimansa valaisimen edustavan hyvää tyylitajua? 
 
Jotenkin sitä luulisi, että vuonna 2018 olisi jo aika vankka konsensus, että omaa elämää saa elää omalla tavallaan, jos se tapa ei vahingoita muita. Ja että jos jotain polemiikkia syntyy, aihe olisi joku muu kuin hyvänen aika kodin siivousstandardit tai sisustusratkaisut! Onko kyse vain siitä, että someaika on jotenkin kärjistänyt kaikenlaista keskustelua, ja joka asiasta halutaan tahallaan loukkaantua? Jaksaa hämmästyttää, miksi kukaan ahdistuu siitä, että joku kertoo omista kokemuksistaan ja omasta elämästään? Onko se oma oleminen niin haurasta, että sitä uhkaa jopa sellainen lausunto, että joku muu ihminen ei ehkä haluaisi hankkia itselleen Lokki-valaisinta/ Lokki-valaisimen hankkiminen voidaan yhdistää keskiluokkaiseen kulutuskäyttäytymiseen? Ja jos on näin, mistä ihmeestä se sitten johtuu?
 
Leinonen ei minusta millään tavoin haukkunut Lokki-valaisinta huonoksi valaisimeksi tai rumaksi, eikä antanut ymmärtää, että hänen tapansa elää olisi välttämättä yhtään sen parempi kuin jonkun toisen. Lisäksi jutun on kirjoittanut toimittaja, joka on nostanut Leinosen sanomisista tekstissä esiin valitsemansa pätkät. Minusta Leinonen lähinnä ihmetteli kyseisen valaisimen levinneisyyttä ja kehotti pohtimaan, onko siivoaminen aina siihen käytetyn ajan ja vaivan väärti, jos oikeasti ei huvittaisi siivota. Kysymykseen ei annettu mitään yksiselitteistä vastausta, vaan ajatus oli, että on vähän pöhköä, jos kotona täytyy pitää yllä tiettyä siivousstandardia jostain epämääräisestä kunnollisuussyystä. Eli että siivotkoon kukin sielunsa kyllyydestä, jos saa itse toiminnasta tai lopputuloksesta jotain itselleen. Mutta jos siivous tapahtuu vain tavan vuoksi eikä siitä pidä, siisteysstandardia voi huoletta alentaa. 
 
Loukkaantuneiden tunteikkaista vastalauseista huolimatta kannatan tällaisia kulutuskriittisiä ja yhden mallin valtaa haastavia esiintuloja kolmesta syystä.
1) Kuluttaminen on yhteydessä luokkaan, ja tilanteesta kärsivät helposti erityisesti vähävaraiset. Sosiologian klassikkotyyppi Pierre Bourdieu tutki makuasioiden ja luokkaerojen suhdetta 1960-luvulla, ja hänen ajatuksiaan on toistettu Suomeen sijoittuvissa asetelmissa. Ei liene yllätys, että tasa-arvoisessa ja globaalissa mittakaavassakin pienten luokkaerojen maaksi todetussa Suomessa makuasiat ovat vahvasti luokkasidonnaisia. Eikä siinä sinänsä mitään. Ongelmia tulee sitten siinä kohtaa, jos lasta kiusataan koulussa siksi, ettei hänellä ole tietyn merkkistä takkia tai puhelinta, vaikka kaikilla muilla on. Brändit ja niihin liitetyt ajatukset siitä, että tuotteen omistaja on ryhmän jäsen, sysivät marginaaliin niitä, jotka eivät syystä tai toisesta voi osallistua kulutusjuhlaan. Pelastakaa Lapset ry:n tuoreehkon tutkimuksen mukaan 70 prosenttia köyhien perheiden lapsista on kokenut kiusaamista ja usein pelkkä vähävaraisuus riittää kiusaamisen syyksi. Tämä on yksi syy, miksi kannatan lämpimästi puheenvuoroja, joissa puretaan kuluttamista siihen ladatuista ylimääräsistä merkityksistä.
 
2) Toinen syy on se, jonka Leinonenkin HS:n tekstissä toteaa, eli että moni helposti kuvittelee tulevansa onnellisemmaksi ostamalla jonkin tuotteen, mihin tietysti kaikki mainontakin pyrkii. Onnellisuus lisääntyy ostamisesta vain harvoin, ja hyvin toimeentulevilla paljon vähemmän kuin vähävaraisilla. Boltsimme ei vaan kerta kaikkiaan kestä enää tällaista meninkiä, jossa kuluttamisen autuaaksi tekevää valetta estoitta levitetään. Go kulutuskriittisyys, go!
 
3) Ei todellakaan tarvitse matkusta Saudi-Arabiaan tavatakseen ihmisiä, joita ahdistaa, jos joku poikkeaa ruodusta. Joustamattomuus asioissa, jotka eivät liity välittömästi kenenkään henkeen tai terveyteen, ahdistaa puolestaan minua. Kyllä Suomesta löytyy paljon muitakin vähän kyseenalaisia kunnollisuusnormeja kuin viikkosiivoaminen, kun vähän kaivelee. Jos nämä teemat liittyisivät vain nettikeskusteluun, voisi huoletta todeta, että ne joilla on aikaa ja halua kirjoitella Hesarin artikkeleihin kommentteja, ovat varmaan tosi epäedustava otos suomalaisista, joten ei kannata välittää koko porukasta. Mutta kun näitä muiden (muita vaarantamattomasta ja lainmukaisesta) toiminnasta ahdistujia on ihan kaikkialla eivätkä tämän teeman ilmenemistyypit rajoitu valaisinvalintoihin tai siivoamiseen. Koska kuulun tähän ”oikeus elää omannäköistä elämää” -leiriin, olen esimerkiksi juhlapäivien viettotavoissa enemmistön kanssa napit vastakkain. Koen, että on hankala löytää kaikkia tyydyttävää tapaa toimia, kun rituaali-ihmisten mielestä on esimerkiksi vain yksi oikea tapa suorittaa joulu. Tässä vastapuolille joutuvat rituaali-inho vs. näin on aina tehty ja tehdään aina jatkossakin-meininki…Jos joulupuuroa ei syödä tasan kello 9 aattoaamuna, maailma räjähtää (ei räjähdä). Tämä joulunviettototalitarismi vaikuttaisi mutuni perusteella olevan enemmän sukupolveen kuin yhteiskuntaluokkaan sidoksissa oleva asia.

Mitäköhän kaikkea tässä sopassa on mukana? Paitsi luokka –ja sukupolvieroja? Mistä nämä keskiluokkaisen kunnollisuuden tunnusmerkit ylipäänsä tulevat? Onko niitä edes olemassa? Kuka ne määrittää? Miksi oman kodin siivoaminen vaikuttaisi olevan listalla, mutta moni tärkeämpi asia ei? 
 
Jatkan pohdintoja. Koska henkilökohtainen on poliittista, lopetan ryöpytykseni kuvalla, josta käy ilmi ettei Ruskeasuon ruhtinattaren kotiin todellakaan hankittu Lokkia (vaikka mies olisi halunnut). Kartellin Kärpänen keltaisena representoi, ettei meillä olla tosikkoja, vaan rentoja ja leikkisiä juuri sopivassa suhteessa. Kunhan vielä laitamme takaseinälle hipsteriryijyn ja hankimme toisen seinän viereen Bukowskilta pari muutaman tonnin rumaa puutarhatonttua tai ehkäpä jonkin sellaisen pelottavan betonipatsaan, joita löytyy esimerkiksi täältä Parikkalan patsaspuistosta, tila saa tarvitsemansa persoonallisuutta ilmentävän ja rohkean säväyksen. 

Kommentit

Vinsku (Ei varmistettu)

Kiitos hyvästä kirjoituksesta -- ja Hesarin kommenttiosion koosteesta! En itse viitsi edes mennä pahoittamaan mieltäni sinne muiden mielenpahoittamisesta...

Tämä koko "keskiluokan-normien-kyseenalaistamis"-asia on tosi iso ja (ilmeisesti) Suomessa vielä monille aika uusi konsepti. Suomalaisille tuntuu kollektiivisesti olevan jotenkin itsestään selvää, että kun esimerkiksi opiskelujen jälkeen asettaudutaan aloilleen tekemään töitä ja tienaamaan rahaa, niin siitä heti kuuluu seurata myös sistuksen (ja koko asumisen!) upgreidaus. Isompi kämppä ja ansaintaluokan mukainen sisustus on sosiaalisen paineen ohjailemaa, mitä kautta juuri tällainen tarve parin sadan euron muovisen lampunvarjostimen hankkimiselle myös syntyy. Se ei ole se lamppu vaan se ihana nousu sosiaalisessa hierarkiassa, mitä se lamppu niin kouriintuntuvasti symboloi.

Nurja puoli tässä tosiaan on se, että samalla oletetaan, että sinun "kuuluu" tulojen noustessa hylätä vanha, opiskelijabudjetilla hankitty sisustus ja alkaa paheksua IKEAn "huonolaatuista roinaa" (vaikka jokin IKEAn parinkympin muovivarjostin kestää siellä katossa killuessaan aivan yhtä hyvin aikaa kuin se Lokki). Kun yhteiskunnassa on vahvoilla tällainen oletus, niin on tosi rasittavaa kuulla (kun kaverit tutkivat paikkoja tupareissa tai kun sukulaiset kyläilevät) omasta sisustuksestaan puhuttavan ikävästi vain koska se ei ole "oikean merkkinen", eli "aikuinen", eli kerro, että "minä ansaitsen rahaa, jolla pystyn elättämään itseni ja minulla on sitä oikeastaan niin paljon, että voin ostaa kallista muovia kattokoukkuun ja sen lisäksi minulla on myös hyvä maku, koska osaan valita juuri 'oikeanlaisen', kauniisti muotoillun muovin roikkumaan kattoon". Että niin.

Avautuminen loppuu tähän -- kiitos vielä!

Tohtori S.
Punainen vaate

Kiitos kommentista Vinsku! Mäkään en kyllä yleensä mene sinne kommenttiboksiin, mut nyt luulin että aihe olisi suht neutraali. Vielä mitä! On vaan ihan käsittämätöntä että jostain siivoamisesta tai siivoamattomuudesta tulee kommenttia kommentin perään, mutta vaikka joku kaivoslainsäädäntö tai eläkeyhtiöiden rötöstely eivät tunnu kiinnostavan juuri ketään. Ja näissä sentään hassataan Suomen luonto ja miljoonia lakisääteisiä eläkevaroja.

Pitäisi jotenkin päästä kollektiivisesti irti tästä toisten purkittamisesta. Kun ei se elämä mene välttämättä muutenkaan yhtään niin kuin olisi itse suunnitellut, ihan turha luoda tällaisia materialistisia siirtymäriittejä "aikuisuuteen". Pitää vaan uskaltaa pitää kiinni niistä ikeoistaan jos toimivat eikä alistua painostukseen. Oikeasti aikuisen merkki pitäisi olla se, että tietää mitä itse haluaa ja mihin haluaa tai ei halua panostaa. Luulen, että tällä kulttuurilla voi olla jotain tekemistä sen kanssa, että Suomi kaupungistui niin myöhään: ollaan jotenkin jämähdetty sellaiseen kyläyhteisöille tyypilliseen kyttäämiseen, jossa kaikkien pitää istua normiin eikä saa "olla olevinaan". Pidetään ulkoisilla asioilla kulisseja yllä. 

Jännä kyllä jos kavereiltakin on tullut jotain kuittailua. Itsellä suurin ongelma ja sukupolvien välinen kuilu, koska mun vanhempien ikäiset tykkää hamstrata kamaa, ja on ollut tosi työlästä ajaa läpi esim. lahjattoman joulun ajatusta. Vanhemmat kun sillä tavaran ostamisella kokevat osoittavansa rakkautta ja välittämistä ja tätä konseptia on tosi vaikeeta päivittää. Että pliide, mua kohtaan suurinta rakkautta olis vaan sopia, ettei kukaan osta kellekään mitään ei-kuluvaa kamaa, kun kaikilla on jo kaikkea. Kalleinta on aika, jonka vietän paljon mieluummin muualla kuin jouluruuhkassa.   

Kommentoi