Olen odottanut kauan ja hartaasti sitä hetkeä, että inspiraatio iskisi. Kyllähän se aina jossain vaiheessa tulee, vaikka saattaa piileskellä aikansa. Nyt se tuli, pari viime päivää olen tuntenut sen pulppuilevan.

Mulla on ollut varsin kiireinen kevät. Vai pitäisiköhän sanoa lopputalvi? Elämä on ollut lähinnä työntekoa ja kun jossain vaiheessa älysin, että tähän palapeliin kuuluu yhdeksän ohjattua jooga/pilates -tuntia viikossa, tajusin menneeni liian pitkälle. Enkä edes ymmärrä kuinka niin pääsi käymään. Voimavarat ovat totisesti olleet koetuksella, mutta nimenomaan joogan ohjaus on pitänyt paketin kasassa. Liitoksistaan natiseva paketti, mutta kasassa! Jee! 

Jotta en olisi päässyt liian helpolla, on tottakai vesivahingon korjaushommat venyneet pariin kuukauteen muutaman viikon sijaan. Sohva on onneksi yllättävän hyvä ystävä, mutta kyllä naisella on oltava oma huone, Virginia Woolfia mukaellen. 

Tämän kaiken lisäksi laitoin parin vuoden pohdiskelun jälkeen oman toiminimen pystyyn. Ajattelin, että kyseessä on vain pieni muutos siinä, kuka hoitaa hallinnolliset asiat, mutta väärässäpä olin. Yrittäjyys pisti väistämättä isommat rattaat pyörimään ja jossain tuolla sisälläni pyörii ideoita, jotka tulevat pulpahtelemaan esiin, kunhan tokenen ja palaudun ensin tämän kevään kiireistä. 

Tällä hetkellä istun aivan liian ahtaassa Onnibussissa, musa täysillä kuulokkeissa, koska joku köhii taukoamatta. Määränpää on Satakunta ja kummitytön ylioppilasjuhlat. Mielestäni oman huoneen lisäksi jokainen nainen tarvitsee myös yksin matkustamista. Olipa reissun kohde sitten Kokemäki tai joku vielä eksoottisempi lokaatio. 

Aurinko paistaa ja all’s good. Kuvat täysin random kuluneilta parilta kuukaudelta.

Mikä ihana pääsiäisviikonloppu! Sanoo henkilö, jonka päivät eivät poikenneet normaalista mitenkään. Ja silti poikkesivat. Mikä siinä onkin, että viikonlopuissa ja arkipyhissä on aivan eri fiilis kuin normipäivissä? Sellainen kaiken alleen jättävä raukeus ja rentous. Stressitön olotila. Haluaisin, että oma arkeni tuntuisi tuollaiselta aina. Oikeastaan haluaisin, että koko maailma tuntuisi tuollaiselta aina. 

Aikamoinen pudotus ja totuttelu on ollut taas reissun jäljiltä – johan tässä on oltu kohta kolme viikkoa Suomessa, heh. Olen ihan viime päiviin saakka heräillyt öisin ihmetellen missä olen, lisäksi olen nähnyt unia silmittömästä väsymyksestä. Aikaerosta toipuminen ei taitanut sittenkään olla ihan piece of cake minulle. Kiroan herkän mieli-kroppa-yhdistelmäni, vaikkakin suurimman osan ajasta toki siitä kiitollisuutta tunnenkin. 

Eniten totuttelua on vaatinut ympäristö ja sääolot. Olin päättänyt etukäteen, ettei paluun jälkeen ole enää lunta enkä laita talvitakkia päälle. Vaan toisin on käynyt. Asuinympäristöni on rujo, keskeneräinen raksa (samalla kuitenkin olen hyvin viehtynyt siihen), omaan huoneeseeni sain reissun jälkeen kauniin tapetin, mutta seuraavana päivänä siellä huomattiinkin vesivahinko ja huone on nyt käyttökiellossa. Onneks on sohva! 

Kahden viikon eksoottinen aistien ilotulitus Aasiassa ja sen jälkeen pelkkää harmautta ja lumisadetta. Yritän ajatella, että jollekin tämä, just tämä, saattaa olla yhtä eksoottista, kuin minulle Hong Kongin värikkäät kadut. Onhan se toki eksoottista kun lumisade yllättää kesken auringonpaisteen ja hengaat siinä aurinkolaseissa coolisti sitten. 

Eli ehkäpä kaikki onkin kiinni siitä, kuka katsoo ja miten katsoo. Perspektiivi asioihin on hyvä säilyttää, ehkä pieni etäisyyskin, niin johan alkaa taas hommat näyttäytymään uudessa valossa. Siihen loputtomaan negatiivisuuden ja ankeuden suohon olisi niin helppo haksahtaa, mutta jospa nyt ei kuiteskaan. Mitä sekin hyödyttäisi?