Viime viikon alussa oli pään sisällä kunnon maailmanlopun menot. Univelka, liika duuni ja liian vähä palautumisaika aiheutti sen, että kun lopulta oli vapaata, olin aivan död. Sellanen loputon seinääntuijotusolo ja samalla myös suuri pelko siitä, että tää on nyt se lopullinen olotila enkä koskaan tokene. Mutta kuten aina ennekin, tokenin ja palauduin ja tulin jopa entistä ehyemmäksi. Torstain tienoolla tunsin jo suunnatonta inspiraatiota elämästä ja se on paras fiilis se! On kuin olisi saanut elämänsä takaisin.

Loppuviikon ajan mulla oli kaveri Tampereelta käymässä ja käytiin perjantaina syömässä pho’ta Sen Chayssa sekä katsomassa DocPointissa Furusato. Sai pohtimaan maailmantilaa ja omaa etuoikeutettua asemaansa. Niin. Siinä katsellessa join lasin punkkua, ikäänkuin jotain viihde-esitystä olisin tullut seuraamaan. Kas kun en poppareita vetänyt…

Aivan toisen ääripään DocPoint-leffa oli Kedi, joka käytiin poikaystävän kanssa katsomassa sunnuntaina. Meillä oli lievä eripura ennen leffaa, mutta se suli samantien kun screenille tulivat kissat ja Istanbul, kaksi suurta yhteistä rakkauttamme. Huomasin jossain vaiheessa elokuvaa naaman vääntyneen tahattomaan virneeseen ja monessa kohtaa teki mieli kyynelehtiä silkasta liikutuksesta.

Monen tunteen ja tuntemuksen viikko siis. Sellasta sen välillä on oltavakin, jotta tasapainoa ja hiljaisuutta osaa taas arvostaa. Hetken aikaa. 

Viikko 4 sisälsi myös muutaman työvuoron saaressa, kauniin tammikuisen valon olohuoneessa, mahtavan hyvää duunisafkaa, muuttohommien aloittelua ja Olga-kissan, joka viihtyi parvekkeella n. kaksi sekuntia. 

Mistä kaikesta olenkaan luopumassa kun muutan täältä pois? Merihaasta voi olla montaa mieltä, mutta sijaintinsa ja näkymiensä puolesta se on kyllä varsin huippu. Merihaasta käsinhän ei näe rumankauniita betonitaloja, mutta näkee meren, Kalasataman, Hakiksen ja Krunan, Pohjoisrannan sekä Tervasaaren. Parhaat palat.

Uusi koti tulee sijaitsemaan Jätkäsaaressa, Tallinnan laivojen vieressä. Alueessa on hitusen verran samaa, kuin Merihaassa, ainakin toistaiseksi, kun se vielä hakee muotoaan ja identiteettiään. Rosoista jättömaata, kaivinkoneita ja nostokurkia, tunnelmaltaan varsin industrial. Sielläkin on meri, ja tuuli raivostuttavan voimakas. 

Merihaan mukana elintila pienenee noin kahdenkymmenen neliön verran, vaikkakin uusi kämppä tulee olemaan silti tilava kahdelle. Kolmiosta kaksioon ja vuokra tippuu 200€ per naama, iha jees! Ei olla päästy katsomaan uutta kotia, koska rakennusaikataulu on niin tiukka, eli vähän tällainen sika säkissä -muutto. 

Parasta tietty, että muutan siskon kanssa (ja kissojen!!). En voisi toivoa parempaa kämppistä itselleni. Ollaan niin samanlaisia, että taidetaan ymmärtää jo pään asennosta milloin on parempi olla hiljaa ja milloin on ok puhua. Luulen, etteivät täysin vieraat ihmiset tai kaveritkaan aina ymmärtäisi tätä sillointällöistä vetäytymisen tarvetta ja introverttiutta, joka taas on ristiriidassa sen toisen ääripään eli puheliaisuuden ja ulospäinsuuntautuneisuuden kanssa. Tai yksi tyyppi tajuaisi, nimittäin poikaystävä, mutta halutaan asua edelleenkin molemmat omissa kodeissamme. Ehkä joskus vanhuksina sitten lyödään hynttyyt yhteen. Tai voihan se olla, että asutaan siskon kanssa vielä kasikymppisinä mummoinakin, mistäs sitä tietää.

Paljon hyvää siis jää taakse kun Merihaka jää taa. Mutta muutto on aina uuden alku, mahdollisus tehdä asiat vähän eri tavalla (kunnes taas urautuu vanhoihin rutiineihinsa, heh). Innolla odotan ensi kuun loppua, kun saadaan avimet ihkauuteen asuntoon ja päästään muuttamaan. Sitä ennen tiedossa: massiivinen muuttostressi. Lovely.

Kuvat Tervasaaresta, jonne tapaamme viedä Rumi-koiran puistoilemaan. Rumiakin tulee ikävä, sillä luultavasti aika ei tule riittämään ainakaan näin sännöllisiin lenkkeihin hänen kanssaan. Mutta ehkä Jätkäsaaressa joku hyvä koira olisi vailla lenkkikaveria?