Mennyt viikko oli emotionaalisesti aika raskas. Olga-kissa kuoli ja Maissi-kissa joutui myös käymään lääkärissä saamassa vähän nesteytystä ja avustusta ruokahalun herättelyyn. Kissoillehan paasto ei sovi ja jo yhdenkin vuorokauden syömättömyys voi tehdä maksassa tuhoja. Syynä ruokahaluttomuuteen saattoi olla toki sama mahapöpö, joka Olgallakin oli, mutta kallistun myös vaihtoehtoon, että Maissi suri kaverinsa menetystä ja lakkasi siksi syömästä.

Nyt kaikki on taas ennallaan ja ruoka alkoi eilen maistumaan. Minulta vierähti suunnaton huoli niskoilta, sillä hetken jo ehdin ajatella, että se oli sitten tässä Maissinkin osalta. Mutta ei vielä sittenkään pitkään aikaan, toivon. Hän täyttää pian 14 vuotta ja alkaa siis olemaan jo ihan mukavassa seniori-iässä. Kunpa vain saisi pitää terveytensä. 

Mitä tulee emotionaaliseen raskauteen, havaitsin sen vasta tänään, kun joogaharjoitusta tein. Ihmetytti kehon jäykkyys, mielen jäykkyys, lievä ahdistus. Kuten usein ennenkin, tulee siinä matolla rimpuillessa usein ahaa-elämyksiä, palaset loksahtavat paikalleen. En ole menneen viikon aikana oikein ehtinyt käsitellä tätä kaikkea, vaan säilönyt sen kehooni. Toki tällä viikolla olen myös kävellyt paljon ja jalat ovat joka askeleella koetuksella liukkauden takia, osasyyllinen sekin. 

Miten hyvältä tuntuikaan päästää irti jännityksistä, jotka erityisesti lantion alueella lymysivät ja yläselän jumittivat. Ne ovat oman kehoni tunteikkaimmat kohdat ja sinne säilön stressiä ja kiirettä, tällä viikolla huolta ja murhetta. Kun nämä paikat ovat jumissa, ei mistään tule mitään. Kun ne ovat avoinna, olen itsekin avoinna ja asiat suttaantuvat kuin itsestään. Niin yksinkertaista, mutta jotenkin nää kaikkein simppeleimmät jutut vaan tuppaa unohtumaan. 

Mutta nyt päästän irti tästä viikosta ja valmistaudun uuteen, upeaan viikkoon! Mukavaa viikkoa sinnekin, ihan kaikille <3

Viikonloppuna en vielä tiennyt mitä maanantaina tuleman pitää. Tai ehkä aavistelin jo, mutta eihän kuolemaan siinä mielessä pysty varautumaan etukäteen, koska varmaksi ei voi lähdön hetkeä tietää. 

Meidän Olga-kissa menehtyi maanantai-iltana. Alkujaan jo muutaman sairauden ja lääkityksen kyllästämä pikkukroppa ei enää kestänyt mahapöpöä ja elämää olisi kenties voinut jatkaa lisälääkkein, mutta se olisi siirtänyt vaikeaa ratkaisua vain eteenpäin. Parempi näin, vaikka hirveältä se tuntuukin.

Nyt on enää Maissi, joka ei ehkä edes ymmärrä (tappelu)kaverin olevan lopullisesti poissa. Silti sydäntä särkee se, että hän on yksin.

Kun kuolema tulee läsnäolevaksi omaan arkeen, saa se elämän tuntumaan aivan äärettömän hauraalta. Hetken verran taas näkee hyvin kirkkaasti ja on todella kiitollinen siitä mitä on. Ikäänkuin kaiken merkitys loistaisi kirkkaana, kunnes taas turtuu ja elää kuten ennenkin. En toivo kuolemaa, en eläimen, enkä ihmisen, mutta koska se on valitettavasti kuitenkin oleellinen osa elämää, voi siitä oppia paljon. 

Olga oli täällä syystä. Päivittäisessä elämässä sitä syytä kyllä kyseenalaisti ja mietti, olihan hän aika huomionhakuinen luonteeltaan ja hermot olivat koetuksella usein. Mutta nyt kun häntä ei enää ole, muistaa nuo luonteenpiirteet vain ja ainoastaan rakkautena ja kiintymyksenä. Muistaa sen, kuinka kone käynnistyi aina kun häntä paijasi ja kuinka peiton alla lämpimässä oli mukavinta kehrätä. 

Hän oli itse Rakkaus <3