Tänään elo on tuntunut erityisen hyvältä. Tai oikeastaan koko viikon. En muista milloin viimeksi olisin kokenut tällaista rauhaa ja tyyneyttä, jos ikinä. 

Tiedostan olevani onnekkaassa ja etuoikeutetussa asemassa kun voin tehdä elämässäni asioita täysin omasta missiostani käsin. Meillä jokaisella on jokin tehtävä maan päällä ja uskon olevani oikealla tiellä oman tehtäväni täyttämisessä. Vaikka viihdyn ns. perinteisessä työelämässä ihan hyvin, tulee siellä tehtävänanto ulkoapäin, enkä ikinä täydellisesti pysty toteuttamaan omaa missiotani. Toisille tällainen asetelma toimii täydellisesti, mutta uskon, että on paljon ihmisiä, jotka ovat tyytymättömiä elämäänsä siitä syystä, että joku muu sanelee päivittäiset päämäärät. Onneksi nykypäivänä on mahdollisuus ainakin jossain määrin valita millä tavoin ja kenen ehdoilla tehtäväänsä tekee. 

Ja voi kyllä, olen joutunut tekemään itseni kanssa duunia tämänkin asian suhteen… Onko tämä nyt tarpeeksi? Pitäisikö minun ansaita enemmän? Olenko sittenkin vain laiska? Olen kasvanut perheessä, jossa työntekoa on arvostettu jopa välillä vähän överistikin (sittemmin ovat tajunneet, että elämässä voi olla muutakin, thank god). Teini-iässä minua oltiin roudaamassa ammattilaisen pakeille, koska erehdyin sanomaan taikasanat: ”en halua koskaan tehdä töitä”. Nyt jo vähän naurattaa teini-Annan kiihkeys, mutta varmasti osittain ollut reagointia siihen, millä tavalla työ oli näyttäytynyt perheessämme koko lapsuuteni ajan. Stressaavana kaiken ajan vievänä asiana. 

Ihminen tarvitsee toimettomuutta, eikä se välttämättä tarkoita kerran vuodessa pidettävää vuosilomaa. Joillain voi hyvinkin toimia sellainen rytmi, mutta minä haluan tehdä elämästäni sellaisen, etten tarvitse siitä erikseen lomaa. Nyt, kun joogahommien lisäksi ei useampaan viikkoon ole ollut mitään muuta, olen alkanut löytämään rytmiä hitauteen. Huonon omantunnon poteminen on kadonnut lähes tyystin ja olen oppinut nauttimaan elämästäni ihan uudella tavalla. Vielä kun keksisin keinon, kuinka tulla taloudellisesti toimeen tällä tavoin eläen, niin avot. Se onkin ainut hetkittäin stressaava asia. Mutta ei hätä ole tämän näköinen.

Oletko sinä löytänyt oman tehtäväsi? Vai oletko vielä matkalla tehtäväsi äärelle?