Olen tänään jutellut muutamankin eri tyypin kanssa, joilla on kaamosväsymyksen oireita. Tuntuu veitsen pyörittämiseltä haavassa kun sanoo, ettei itse oo ollenkaan väsynyt. Vielä. Usein vuoden loppu nimittäin menee aika iisillä ja vähän huomaamatta. Odotan aina kiihkeästi talvipäivänseisausta, jolla on jonkinmoinen psykologinen vaikutus: valoa kohti mennään. Parina viime vuonna se pahin väsymys on kuitenkin iskenyt siinä tammi/helmikuun tienoolla ja olen voinut jokseenkin huonosti. Näin jälkikäteen mietittynä ei valon määrällä ehkä sittenkään ole ollut suurta vaikutusta, vaan elämässä on joistakin muista syistä myllertänyt vuosien alkajaisiksi. En ole ehkä ymmärtänyt hiljentää tarpeeksi tai muuten vaan on sattunut kasaantumaan kaikenlaisia alkuja tai loppuja päällekkäin. 

Jokin tässä pimeydessä kyllä kiehtoo. Vaikka rakastankin aurinkoa ja elän kevyiten auringonvalossa, on pimeys myös ihan omaa luokkaansa. Enkä todellakaan ole aina ollut tätä mieltä, vaan talvi aiheutti ennen kaikessa epäreiluudessaan itkua ja ahdistusta. Mitä järkeä tässä on, miksen lähde vaan pois. Nyt näen aika paljonkin järkeä. Tai no, ehkä enemmänkin tunnetta. (Paitsi etten kyllä oikeen tiedä miten paan suun huomisaamuna kun lähden pyörällä töihin vesisateessa tai mitä sieltä taivaalta tuleekaan).

Otan tämän ihmiskokeena. Katsotaan olenko vielä kuukauden päästä samoilla linjoilla ja mitä tapahtuu vuoden alussa? Jännittyneen odottavat fiilikset, etten sanois.

Päällä lempiasioita. Viikon, kahden verran tuli rötvättyä trikoissa ja jossain huitulassa. Tuntui, että oma identiteetti alkoi häilymään. Sunnuntaina laitoin viimeinkin oikeat vaatteet niskaan ja tunsin taas itseni Annaksi.