Viiden kilon painonpudotus (pään sisällä)
Ai himputti. Eksyin lukemaan vanhaa blogiani ja tulipa ikävä noita aikoja lähes kymmenen vuoden takaa. Takaisin en missään nimessä haluaisi, sillä muistan nuo ajat myös hyvin ahdistavina ja olinkin aika pihalla siitä, mitä haluaisin elämälläni tehdä (tosin niin taidan olla vieläkin). Olin vähän alle kolmikymppisenä täysi ihmisenraakile ja ihan huima kehitys on tapahtunut tässä viimeisessä kymmenessä vuodessa henkisellä puolella, mutta luultavammin tulen sanomaan samaa vuonna 2028, kun seuraavat kymmenen vuotta ovat menneet. Ihminen kun ei ole koskaan valmis.
Muistan nuo ajat hyvin vahvasti myös jatkuvana keho-obsessoinnin aikana. Minulla oli mielestäni ainakin viisi kiloa ylimääräistä, joista yritin epätoivoisesti päästä eroon, ennen kuin voisin olla itseeni täydellisen tyytyväinen. Näin itseni massiivisena. Tähän aivan varmasti vaikutti se, että asuin tuolloin Pietarissa ja venäjättärien ruumiinrakenne näyttäytyi omaan silmääni sirona ja hoikkana. Lisäksi korkkarit toivat monelle extrapituutta. Tunsin oloni heihin verrattuna lähinnä metsäläiseksi.
Nyt katsoessani noita kymmenen vuoden takaisia kuvia en voi kuin ihmetellä. Missä se viisi kiloa muka lymyili? Luultavimmin oman pääni sisällä.
Mitään ylimääräistä viittä kiloa ei ole olemassakaan. Tiedän, etten ole ainut ihminen, joka painiskelee juuri tuon kyseisen lukeman kanssa. Haluaisin tavata sen, joka on pudottanut painostaan viiden kilon verran ja on sen jälkeen mystisesti muuttunut täydellisen onnelliseksi ja erityisesti oman kroppansa suhteen. Usein kun siinä tuppaa käymään niin, että saavutettuaan tietyn kilomäärän huomaa, ettei se nyt muuttanutkaan mitään niin radikaalisti.
Tuo viisi kiloa on seurannut minua kaikki nämä vuodet ja mahdollisesti määrä saattaa olla nyt enemmänkin. Vaa’alla käymisen olen onneksi älynnyt lopettaa jo aikaa sitten eli jonkinlainen asian prosessointi on lähtenyt käyntiin jo silloin kun vaa’alle ovea näytin. Peiliä sitä vastoin on ollut haasteellisempi heivata ja sekin on ollut melkoinen vihollinen aika ajoin.
Viimeisen puolen vuoden aikana on yhtäkkiä tapahtunut kummia. Huomaan, etten ole enää niin kriittinen kehoani kohtaan. En oikeastaan ajattele sitä ollenkaan jos vertailukohtana on ne ajat, jolloin mietin omia ”puutteitani” jatkuvasti.
Kirjoitin aiemmin, ettei minulla ole tällä hetkellä minkäänlaista intoa salihommiin tai muuhun treenaamiseen. Hyöty- ja arkiliikun erittäin paljon ja saan sillä pidettyä itseni ihan ok kunnossa, eikä kroppa kaipaa extrarasitusta juuri nyt. Hyvin mahdollista on, että olen yrittänyt aiemmin treenata aivan vääristä syistä ja sen takia, että pitäisi. Sen takia, että saisin ne kismittävät viisi kiloa pois. Nyt, kun viiden kilon mentaalinen läski on selätetty, en näe enää minkäänlaista tarvetta salilla käymiseen. Se ei ole ikinä ollut minun juttuni, vaikka yrittänyt olenkin. On helpottavaa myöntää tämä itselleen: ei ole mikään pakko kurittaa kehoaan ja yrittää tunkea sitä johonkin ulkoa päin tulevaan muottiin.
Tätä se iän karttuminen kai teettää? Kasvamista ja kasvavaa tyytyväisyyttä omaan itseensä. Paljon on tälläkin saralla vielä tehtävää, mutta katsotaaan sitten kymmenen vuoden kuluttua uudelleen, mikä on meininki silloin :)