Charlottesvillen, Barcelonan ja Turun tragedioiden jälkimainingeissa sosiaalisesta mediasta on muodostunut äärimmäisen tunneilmaisun miinakenttä, jossa ei pelätä avoimen rasistista kieltä käyttäviä, toimittajiin kohdistuvia uhkauksia, tai kehoitetaan väkivaltaan uusnatsin kohdatessa. Kuten esimerkiksi VICE:n ja HBO:n dokumentti Charlottesvillen tapahtumista osoitti, raivon vallassa ihmiset saattavat sortua käsittämättömän julmiin tekoihin, joista on empatia kaukana. Pienen mutta sitäkin äänekkäämmän äärioikeiston vastustajat kokoontuivat tuhansittain osoittamaan mieltään muun muassa Bostonin kaduille. (Marssimisesta onkin muodostumassa tapa Yhdysvalloissa, jossa marraskuussa valitun presidentti Trumpin kannatusluvut ovat hyvin alhaiset.) Eilen Quebec City’ssä järjestetyssä vastaavassa mielenilmauksessa tunteiden kuumennettua vasemmiston mielenosoittajat heittivät poliisia pulloilla.

Tämänhetkinen maailmantilanne jos mikä on omiaan osoittamaan sen, että ihmiset ovat vahvasti tunteellisia eläimiä. Vääryyttä vastaan käydään sotaa niin verbaalisesti kuin sotilaallisestikin. Valitettavasti empatia ja vuorovaikutus ovat jäämässä kivun, pelon ja ideologioiden jalkoihin. Vastapuolet huutavat nenät vastakkain äänensä käheäksi kuin uhmaikäinen jäätelöaltaalla. Keskustelu on kuin kaksi junaa samalla raiteella, yrittäen mennä eri suuntiin. Dialogi on jumiutumassa kuppikuntien keskinäiseksi taivasteluksi ja muille selän kääntämiseksi. Anarkia on alkanut nostaa päätään, kun mikään muukaan ei tunnu toimivan.

Olisikin kyse vain yhdestä Amppari-mehujäästä keskellä viikkoa, ajattelin turhautuneena.

Kunnes oivalsin, että siitähän tässä nimenomaan on kyse.

*

Asetutaanpa hetki sen kolmivuotiaan ostoskärryissä istuvan naperon asemaan. Pienet sormet näpertävät kylmän metallista kehikkoa, josta kärryn istuinosa muodostuu, kun pienet silmät hakeutuvat kylmäaltaassa makaaviin, herkullisen näköisiin pinkki-keltaisiin kääreisiin. Lapsen suusta pääsee ilahtunut kiljahdus, kuolainen sormi osoittaa mehujäätä. Mukana oleva vanhempi sanoo ei. Lapsi kiekaisee kovempaa, vaativampaan sävyyn ja yrittää kammeta itsensä pois kärrystä. Aikuisen kädet pysättävät ilmalennon. Lapsi alkaa itkeä. Yrittää vielä noin seitsemäntoista kertaa. Jossain vaiheessa vanhempi sulkee korvansa, jotta saa maksettua jogurtit, paahtoleivät ja jäiset herneet. Lapsi itkee vuolaasti, kovaa, yrittää päästä yli sietämättömästä surustaan, jonka hänen kokemansa vääryys on aiheuttanut.

Ideaalitilanteessa aikuinen ei anna periksi, mutta ei myöskään hylkää lastaan – ja näin toimivat useimmat kohtaamani vanhemmat. He nostavat potkivan ja raivopäisen pienen ihmisen syliinsä, rauhoittelevat, yrittävät selittää karkkipäivän konseptia viidettä sadatta kertaa saman viikon aikana, istuttavat henkilöauton takapenkillä olevaan turvaistuimeen ja pyristelyistä huolimatta kiinnittävät turvavyön, pyyhkivät räät ja kyyneleet punaisilta poskilta, ehkä korottavat ääntään kun aikuisen tärykalvot ovat saaneet mehujääoopperasta tarpeekseen. Ajavat kehätietä pitkin kotiin ja matkalla pienen mielen suuri suru unohtuu.

*

Pienen lapsen maailma on kontrastien värittämää. On minä ja muut, hyvä ja paha, ilo ja suru, oikea ja väärä, päivä ja yö. Tahtojen taistelua aamusta iltaan, tunteiden ilmaisua ilman rajoja. Jossain vaiheessa kasvaessaan ihminen alkaa kuitenkin hahmottaa ympäröivää maailmaa tarkemmin, rupeaa ymmärtämään syy-seuraus-suhteita ja oppii, että ai näiden muidenkin mielipiteet on yhtä valideja kuin mun. Näin siis jälleen ideaalitilanteessa.

Maailmankatsomus ja poliittiset ideologiat ovat monen asian summa. Ääriajattelun takana on kuitenkin yksi yhdistävä tekijä – ajatus toiseudesta, englanniksi otherness. Se perustuu samoihin maailmaa yksinkertaistaviin luokitteluihin kuin taaperon ajattelu. Ryhmään kuuluminen ja halu tulla hyväksytyksi on ihmisille luontaista, ja porukan ulkopuolelle sulkeminen satuttaa samalla tavalla kuin fyysinen väkivalta. Siinä onkin yksi syy sille, miksi rasismia vastustetaan äänekkäästi ja monissa maailman kaupungeissa järjestetään gay pride -paraateja; ennakkoluulot ja syrjintä satuttavat ja kipu viestii vääryydestä.

Porukan ulkopuolelle jäänyt ihminen pohtii asemaansa yhteiskunnassa ja kyseenalaistaa arvonsa. Pidemmälle vietynä syrjintä johtaa syrjäytymiseen. Syntyy lieveilmiöitä, jotka vahvistavat stereotypioita ja ennakkoluuloja entisestään. Ihmiset alkavat toimia kuten heidän oletetaan toimivan, vaikka se tarkoittaisi rikosten tekemistä, päihteiden käyttöä ja henkirikoksia. Jotkut murtuvat paineen alla ja tekevät itsemurhan.

Jotkut löytävät muita ulkopuolelle jätettyjä ja alkavat osoittaa yhteiskunnan epäkohtia yhdessä. Ryhmähenki on vahva, motivaatio äänekkääseen toimintaan vielä vahvempi. Ryhmän jäsenyys perustuu identiteettiin, ja jos sä et ole meidän kanssa, niin olet meitä vastaan. Eristäydytään lisää. Erilaisuudesta tulee yhä tärkeämpi voimavara.

*

Ja tässä me nyt sitten ollaan. Suvakit ja rasistit. Vastakkaiset agendat. Liikaa kipua ja liian vähän dialogia.