Miksi äitiyttäni ei arvosteta?

Neljän kuukauden päästä lakkaan saamasta vanhempainrahaa. Se on se ajankohta, kun pitäisi alkaa pukemaan ipanaa aamuisin seitsemältä ja viedä vieraalle ihmiselle hoivaan. 

Mutta kun mää en haluis. 

Mä tahtoisin kasvattaa lapseni ihan itse. Opettaa sille oikeita arvoja ja makoilla söpösti sängyllä päikkäreitten jälkeen. Ihan vähän kauemmin, ku yheksän kuukautta. Jooko?

Kotiäitiys jakaa mielipiteitä rajusti. Toisen mielestä äitiys ei ole työ, eikä siitä kuulu saada rahaa. Toisen mielestä lapsen kasvattaminen on kunnioitettavaa ja jopa suotavaa, kun taas joidenkin mielestä kotiäideistä tulee yhteiskunnan elättejä – pohjasakkaa, siinä missä elämäntapatyöttömätkin.

On ristiriitaista haukkua huonostikäyttäytyvien kersojen mutseja ruokakaupassa ja samalla huudella kuinka kaikkien pitäisi tehdä oikeita töitä.
Tai edes niitä pätkätöitä, mistä kovasti puhutaan, mutta mitkä tuntuu olevan jossain ison kiven alla. 

Suunnittelin pitkän aikaa olevani kotona ainakin siihen asti, että tyyppi alkaisi puhumaan. Oppisi kertomaan jos jotain pahaa olisi sattunut ja sanomaan, että hei nyt mulla on ikävä mutsia. 

Harmi vaan, että meidän varat ei riitä siihen ja joudun ensimmäistä kertaa asettamaan rahan lapseni (ja varmasti itsenikin) edelle.

Mun mielestä on huutava vääryys, että työttömän Kelaetuudet on paljonkin suuremmat, kuin se älyttömän pieni kotihoidontuki.
Ehkä hölmöintä kuitenkin on, että sitäkin ne meidän suuret herrat yrittää leikkauttaa.

Tuntuu, ettei kotiäitiyteen anneta edes mahdollisuutta.

Voihan se olla, että neljässä kuukaudessa ehdin kyllästymään kotona oleiluun täysin ja tyyppi kasvaa silmissä oikeaksi isoksi vauvaksi. 
Ettei harmittaisikaan niin paljon viedä sitä toisten hoidettavaksi.