Pitkästä aikaa asiaa(kin)

Tässä tulee tekosyy osa 362 blogin hiljaisuuteen.

Mannerheimin lastensuojeluliiton Facebook-sivulla osu silmään linkki Hesarin uutiseen, jonka otsikkona on ”Vanhemmat tekevät lapsistaan nettijulkkiksia – voiko siitä olla lapsille haittaa?” (linkki uutiseen) jossa puidaan kuinka paljon ja mitä tietoja lapsestaan jakaa, nimenomaan julkisesti.

Mä olen paininu samojen asioiden kanssa jo siitä asti, kun blogin perustaminen tupsahti mieleen, mutta nyt lapsen päätoimisena huoltajana ja tyypin kehityksen myötä mietityttää entistä enemmän. 
Vedin alkuun tiukat rajat mitkä asiat jätän blogin ulkopuolelle ja kuten alusta asti mukana olleet lukijat saattaakin muistaa, en laittanu jakoon edes omia naamakuviani sillon ihan alussa.
Oikeat nimet, paikkakunnat ja tulevat menot oli ihan ehdoton nou-nou, eikä beibi ollu edes syntynyt vielä.
Me taisteltiin miehen kanssa pariin otteeseen kuinka suppeasti mä saan kirjotella ja mistä aiheista – minkä mä kyllä jossain määrin ymmärränkin (ja ymmärsinkin) – ”vai pitääkö sinne helkkarin blogiin kirjotella yhtään mitään”. No piti, ja onneks kirjotin. Ilman blogin tuomaa vertaistukea ja mutsikolleegoiden diagnooseja tai tsemppejä olisin varmasti ravannu alkuun päivystyksessä joka ilta tarkistelemassa mikä tuo itku on ja onko tämän värinen räkä normaalia.

Sitten se itse päätähti syntyi ja pohdittiin sitä kaikista kysymyksistä suurinta – naamakuvia tyypistä vai ei?
Kukaan ei edelleenkään tienny missä me asutaan, mihin me ollaan milloinkin menossa ja kun oli se palava halu näyttää kuinka syötävän suloinenkin se on. Muistan vieläkin Phocahispidan (meniköhän ulkomuistista oikein) ”Pics or it didn’t happen” -viestin kommenteissa, kun maattiin synnärillä. Ja tähän väliin mainitsen, etten syytä kuvieni levittelystä rakasta Phocahispidaa, se on vaan jännä huomata mitä pikku juttuja muistaa – ottaen huomioon että ne ekat neljä kuukautta meni ihan vauvan tuoksuisessa sumussa.
Heräs kysymys, että miks ei? Ei tämän maailman vaarat ja pahuus ulotu pelkästään kuvaan blogissa, mutta asetanko mä lapseni turvallisuuden tai omani vaaraan jos näytän  netissä kuinka kaunis lapsi se on? Onko vauvablogi kuolettavan tylsä ilman kuvia siitä the jutusta? Ja eikö kaikki pikkuvauvat nyt kuitenkin näytä jota kuinkin samalta?
Jälkimmäinen oli se painavin syy, minkä takia laitoin ensimmäisen kuvan, ja sitten sen toisen ja kolmannenkin.

Turvallisuusasioita kauan pohdittuani aloin jo olemaan vähän vihoissanikin, miksi mun tarvii kotisohvallani olla peloissani vaan siitä syystä, että tästä maailmasta löytyy sairaita ja kieroutuneita ihmisiä. Ja miksi mun täytyisi antaa periksi niille ihmisille, kun voisin ihan hyvin nousta pystyyn ja sanoa että tämä on ok, tuo ei ole, mutta nämä nyt ei liity tähän itse asiaan. Niin ja tästä ei nyt ole tarkoitus saada semmoista kuvaa, että yrittäisin provosoida ketään satuttamaan mun lasta – vaan kieltäytymisestä elämään jatkuvasti siinä pelossa.

Vedin uudet rajat, koskien kuvia ja sillä tiellä ollaan pysytty.
En missään tilanteessa, en tähän päivään mennessä tai tulevaisuudessa julkaise noloja tai rumia kuvia tyypistä, tai kuvia missä sillä ei ole vaatteita päällä. Tämä koskee niin blogia, kuin Facebookkia ja Instagramiakin. Ne kuvat jää ilman jakamisia jo ihan tuttavienkin kesken. 
Mun vauva-aiheiset julkaisut sosiaalisessa mediassa toimii sillä oletuksella, että niissä nauretaan mutsia – ei vauvaa, eikä toisin päin.
Mun arpista mahaa saa kauhistella ja kauneinta lasta ihastella. Piste. 

Syy minkä takia lapsi esiintyy blogissa, ei liity millään tavalla blogin suosioon tai boostaamiseen – vaan puhtaasti siihen, että tästä lyhyestä (ja joskus niin pitkästä) ajasta jäis käteen edes jotain. Tämän päivän teknologian ansiosta meidän kotoa ei löydy kuva-albumeita tai isoa pinoa polaroid kuvia, jotka voin lahjottaa tyypille ennen kun se kurvaa muuttoauton kanssa pihasta pois tai joita voin kuuskymppisilläni esitellä kahvipöydässä.
Kaikki ne fiilikset elämän käännekohdista – hyvät ja huonot löytyy täältä. En muista edes nytkään kaikkea sitä mitä haluaisin muistaa, ellen hetken aikaa selaile blogiarkistoa.
Ja kaikki ne parhaimmat muistot on tallennettu kuvien muodossa tänne, eikä tarvi pelätä että ulkoisen kovalevyn tuhoutuessa menee mukana vauva-ajan kaikki kuvatkin. 

Tästä blogista voi olla lapselle haittaa. Lasta voidaan kiusata koulussa, koska sen äiti ei osaa tehdä karjalanpaistia. Sitä ei välttämättä oteta kesätöihin, koska sen vanhemmat ei ole enää yhdessä. Sitä saattaa nolostuttaa, kun se lukee paljonko sen mutsi onkaan sitä rakastanut ekasta päivästä lähtien.
Väitän kuitenkin, että niin kauan kun kirjottaa hyvällä maulla tekstiä järjen kanssa ja suodattaa ne epäonnistuneet kuvat, ei muksun imago kärsi.  

Voi olla, että mä radikaalisti rikon lapseni yksityisyyttä jatkamalla (noin niinkun sillon tällön) blogiani, vaikka sen kasvot alkaa oleen tunnistettavissa kuvissa. On hankala kysyä puolitoista vuotiaalta saako äiti laittaa tekstiä, kun vastaukseks saa sanan ”tyhjä” ja samalla tyhjän lautasen käteen. 
Mä voisin odottaa siihen, että muksu osaa oikeasti sanoa mielipiteensä, mutta koska se on? Entä jos lupaan ja vannon, että piilotan blogini heti kun muksu niin toivoo? 

Siinä missä toiset vanhemmat antaa kuus vuotiaalle älypuhelimen käteen, joka puolestaan kikkailee ties kenen kanssa ja laittaa epämääräisiä kuvia kuvakkeeseen – eikä ymmärrä yksityisyydestä sanaakaan, niin minä kirjotan meidän kuulumisista enimmäkseen omalla naamallani. Tarkotus ei ole puolustella, että kun toikin tekee noin niin minä teen näin, just saying.

Nää on hankalia asioita. Todella. 
Jos joku jossain joskus tulis sanomaan, että vitsi sun tyyppi näytti hölmöltä siinä yhdessä kuvassa, niin poistaisin kuvan pirun nopeesti. Mutta tuskin kauheasti mennään metsään, kun ei negatiivista palautetta juurikaan tule. Toisaalta onhan tämä blogikin melkoisen äänetön verrattuna niihin ihan oikeasti suosittuihin.
En tee lapsestani kohdetta, vaan tekijän tässä perheessä – ja se ehkä on se avain. Mun lapseni ei ole päivän asu -esittelijä, vaan se leikkii hiekkalaatikolla äidin kanssa.
Vanhemmuudesta ja sen käsittelystä on tullu enemmän tämän blogin sisältö (ja sitten toki kaikki se sekamelska siinä ympärillä), kuin siitä vauvasta.
Ehkä ihan hyvä niin. 

Oliskohan kuitenkin niin, että jos mutsilla on sata varmasti turvallinen fiilis laittaa kuvia ja tekstiä, se ei välttämättä ihan niin paheksuttavaa ole? Vai mitä sanoo muut?

Googletin muuten tyypin nimen. Ei tullu vastaan yhtään mitään, ei linkkejä, eikä kuvia. 
Eli onnea vaan tulevalle työnantajalle ja koulukiusaajalle jahtiin.