Jaa mää opiskeleen? Ai ny vai?

Tulipas hassu puhelu aamusta. 
”Olis opiskelupaikka kauppaoppilaitoksessa vapaana, pystytkö alottaan jo tänään tai huomenna?” Hmm, no en pysty. Mulla on toi laskettuaika kolmen viikon päästä. 

Sovittiin puhelimessa, että lähetän sähköpostilla vapaamuotoisen pyynnön koulupaikan lykkäämisestä vuodella. Alotin viestin kirjottamisen, mutta tajusin ensimmäistä lausetta kirjottaessa, ettei ehkä sittenkään.
A) Baby laitettaisiin hoitoon alle vuoden ikäisenä. Räpiköisin päivästä toiseen pienen lapsen ja opiskelun välillä, toisessa kädessä nokkamuki ja toisessa koulukirja. 
B) Koulu kestäisi kolme vuotta, jonka jälkeen opiskelisin lisää tai menisin kaupan kassalle, minne pääsisin jo nyt työkokemuksen perusteella. 
C) Kohtaan bee liittyen, elättäisin itseni, babyn ja koiran opiskelijan tuella. Jes. Voiko alle vuoden ikäinen syödä nuudelia?
D) Kaikki suunnitelmat menisi uusiksi. 

Kun baby ilmoitti tulostaan, aloin tosissani miettimään mitä haluan tulevaisuudessa tehdä ja mitä kannattaa tehdä. Vaikka tekisin mummoni tyytyväiseksi valkoisella lakilla, en koe hyötyväni siitä, koska mielenkiintoni ei riitä viettämään 10 vuotta koulunpenkillä.
Tähän mennessä, pitkään pohdittuani olen päätynyt parin vuoden kotiäitiyteen, minkä jälkeen pyrin aikuiskoulutukseen mahdollisesti sosiaali- ja terveysalalle. Suoritan koulun, menen töihin ja ostan oman asunnon. Kaikki tämä viiden-kuuden vuoden sisällä. Vóla!

Kuulostaa helpolta, mutta tiedän, ettei se tule sitä olemaan. Huomattavasti helpompaa kuitenkin, kuin lähteä heti äitiysloman jälkeen pidemmän kaavan mukaan opiskelemaan. Ei ole paha mieli, vaikka olen muutaman vuoden odottanut puhelua vapaasta opiskelupaikasta. Täytyy kyllä myöntää, että olisin varmasti saanut hyvät naurut 16-vuotiaiden kotibailutarinoista samalla kun nypin kuivunutta puklua tukastani ja yritän keskittyä oppimiseen, vaikka mielessä pyörii kysymys: olikohan babyn kassissa varatutti mukana?