Koira ja vauva pt.3

Koiran kanssa meni just niinkun pelkäsinkin. Tyyppi liikkuu jo sitä vauhtia, ettei koira koe oloonsa enää turvalliseksi. Ja koska Nea ihan pakostakin saa paljon enemmän huomiota ja pusuja päivässä, ne mielenosotukset koiran osalta on taas arkipäivää. Perhana. 

Viimeisen puolen vuoden aikana Esteri on lipsunu vähitellen siihen vanhaan neuroottiiseen ja stressaavaan koiraan, joka se oli kun meidän yhteistyö alkoi. Ja tiedän jo nyt, ettei Nean kasvun myötä tule kun korkeintaan lisää takapakkia.

Kolmen vuoden kuntoutuksen jälkeen uskon, että mulla on vihdoin oikeus sanoa, että hei nyt riittää. Että en enää tiedä mitä teen, kun kaikki on jo kokeiltu. 
Ja ettei tää yhdessä eläminen tee kenellekkään hyvää. Kaikki stressaa ja koirahan siitä eniten oireilee.
Vaikka päätös on näinkin vaikea ja koen epäonnistuneeni pahasti, mun täytyy tässä tilanteessa koittaa ajatella järjellä ja miettiä ennen kaikkea jokaisen turvallisuutta.

Tilanteessa, jossa koira kokee olonsa uhatuksi, se joko perääntyy tai käy päälle – ja Esteri ei enää peräänny ilman käskyä. Se näyttää hampaita ja murisee jo viiden metrin päästä. Se ei oo enää sama koira, kun mitä se oli parhaimmillaan. Se viettää päivät nurkassa täristen tai makuuhuoneen oven takana korissaan, jos epäilen ettei mun keskittyminen riitä seuraamaan sen ja Nean välisiä katseita. 
Ja kun Nea on vasta siinä iässä, ettei se ymmärrä satuttavansa tai muutenkaan tekevänsä väärin. Se ei ymmärrä koiran kehonkieltä. 
Vielä ei edes olla siinä vaiheessa, että Neaa kiinnostaisi ihan vimmatusti mikä toi karvanen olio on. Sitä tutkitaan varovasti sillon tällön, kun se satutaan huomaamaan.
Yritän pallotella välissä kieltämässä ja kehumassa vähän kumpaakin, liikutella Nean kättä koiran turkilla ja antaa haistella, vaikka oikeesti vähän pelottaa.

Koko eilinen päivä meni aivan reisille. Toruin koiraa joka välissä, huusin ja siivosin. Kirosin ja soitin tilittääkseni mutsilleni mitä koira taas oli keksiny tehdä. Mua hävetti huutaa miehen edessä, jolle oon vajaat kaks vuotta puolustellu koiraani ja sen käytöstä. 
Illemmalla sama show tyypin kummitädin edessä. Kirosin ja siivosin.
Kauanhan tätä on jo jatkunu, mutta tähän mennessä mun mitta ei oo vielä ollu niin täys, kun mitä se eilen oli.

On ihan perseestä, että mä epäonnistuin näin täydellisesti. Että Esterin piti viettää eläkepäivänsä mun kanssa, eikä se nyt voi. Ja etten saanu siitä pysyvästi sitä, mitä se oli jo jossain välissä. 

Esteri muuttaa torstaina mutsille. Näin on parempi kaikille. Miks mä silti itken?