Koira ja vauva pt.3

Koiran kanssa meni just niinkun pelkäsinkin. Tyyppi liikkuu jo sitä vauhtia, ettei koira koe oloonsa enää turvalliseksi. Ja koska Nea ihan pakostakin saa paljon enemmän huomiota ja pusuja päivässä, ne mielenosotukset koiran osalta on taas arkipäivää. Perhana. 

Viimeisen puolen vuoden aikana Esteri on lipsunu vähitellen siihen vanhaan neuroottiiseen ja stressaavaan koiraan, joka se oli kun meidän yhteistyö alkoi. Ja tiedän jo nyt, ettei Nean kasvun myötä tule kun korkeintaan lisää takapakkia.

Kolmen vuoden kuntoutuksen jälkeen uskon, että mulla on vihdoin oikeus sanoa, että hei nyt riittää. Että en enää tiedä mitä teen, kun kaikki on jo kokeiltu. 
Ja ettei tää yhdessä eläminen tee kenellekkään hyvää. Kaikki stressaa ja koirahan siitä eniten oireilee.
Vaikka päätös on näinkin vaikea ja koen epäonnistuneeni pahasti, mun täytyy tässä tilanteessa koittaa ajatella järjellä ja miettiä ennen kaikkea jokaisen turvallisuutta.

Tilanteessa, jossa koira kokee olonsa uhatuksi, se joko perääntyy tai käy päälle – ja Esteri ei enää peräänny ilman käskyä. Se näyttää hampaita ja murisee jo viiden metrin päästä. Se ei oo enää sama koira, kun mitä se oli parhaimmillaan. Se viettää päivät nurkassa täristen tai makuuhuoneen oven takana korissaan, jos epäilen ettei mun keskittyminen riitä seuraamaan sen ja Nean välisiä katseita. 
Ja kun Nea on vasta siinä iässä, ettei se ymmärrä satuttavansa tai muutenkaan tekevänsä väärin. Se ei ymmärrä koiran kehonkieltä. 
Vielä ei edes olla siinä vaiheessa, että Neaa kiinnostaisi ihan vimmatusti mikä toi karvanen olio on. Sitä tutkitaan varovasti sillon tällön, kun se satutaan huomaamaan.
Yritän pallotella välissä kieltämässä ja kehumassa vähän kumpaakin, liikutella Nean kättä koiran turkilla ja antaa haistella, vaikka oikeesti vähän pelottaa.

Koko eilinen päivä meni aivan reisille. Toruin koiraa joka välissä, huusin ja siivosin. Kirosin ja soitin tilittääkseni mutsilleni mitä koira taas oli keksiny tehdä. Mua hävetti huutaa miehen edessä, jolle oon vajaat kaks vuotta puolustellu koiraani ja sen käytöstä. 
Illemmalla sama show tyypin kummitädin edessä. Kirosin ja siivosin.
Kauanhan tätä on jo jatkunu, mutta tähän mennessä mun mitta ei oo vielä ollu niin täys, kun mitä se eilen oli.

On ihan perseestä, että mä epäonnistuin näin täydellisesti. Että Esterin piti viettää eläkepäivänsä mun kanssa, eikä se nyt voi. Ja etten saanu siitä pysyvästi sitä, mitä se oli jo jossain välissä. 

156813_1647164733522_7216198_nmuok.jpg

Esteri muuttaa torstaina mutsille. Näin on parempi kaikille. Miks mä silti itken?

Kommentit (16)
  1. Mielestäni teit hyvän päätöksen ja näytit että todellakin rakastat koiraasi. Luopuminenkin on osa rakkautta vaikkei se sinä hetkenä tunnu siltä. Voit sanoa tehneesi hyvän ja viisaan päätöksen.

    Moni joka eläimen omistaa ei välttämättä ajattele koiran parasta, tai ihan minkä muunkin eläimen. Pitkitetään eläimen pahaa oloa koska ei haluta luopua. Tässä tapauksessa koira sai uuden rauhallisen ja aikuisten kodin 🙂

    Mielesäni koiraa ei saa tuoda tai pakottaa stressaaviin tilanteisiin. Jos koira selvästi näyttää merkkejä epämukavasta olosta on sitä huomattava. Olen nähnyt monta lapsisäikkyä koiraa, jonka ahdistus on paistanut kauas. On kierrelty häntä alhaalla ja ylähuulta nostaen kun lapsi edes lähestynyt. Muriseva ja säikky koira on epäluotettava eikä sitä voi sanoa etteikö vahinkoa voisi tapahtua. Koiraan ei vaan voi luottaa.

    Tuttavani koira piti todella paljon vauvoista, hakeutui sitterin viereen ja saattoi katsella  nukkuvaa vauvaa pitkään. Haisteli ja seurasi ohimennen ryömivää vauvaa. Mutta sitä enemmän lapsi kehittyi motorisesti sitä ahdistavammaksi tilanne tuli koiralle. Tein lopun tilanteelle kun huomasin lapsen ahdistelleen koiran nurkkaan. Koira halusi niin pois ahdistavasta tilanteessa että istui etutassut pystyssä ja pää suoraan tuijottaen kattoa. Eikä koiran tarvinnut kohdata tätä pikkuihmistä hetkeen. 

    Ehkä tilanne rauhoittuu ajan myötä? Kun pikku N kasvaa ja oppii kuinka kohdata koira? 

  2. Uskon, että rauhottuu paljonkin 🙂 Mutsilla on niin rautahermot 🙂

    Sitä jotenkin kummasti ajattelee, että no kyllähän se muhun luottaa ja kyllä se aivan varmasti täällä sopeutuu. On vaan sen verran tiukassa ne muistot, että en usko. 
    Olin myös sitoutunu siihen, että kiellän ja opetan Neaa ihan yhtälailla, mutta kun tyyppi on sen ikänen, ettei se mistään mitään vielä ymmärrä. Olisin voinu jatkaa sillä epävarmalla linjalla, että tuskin se Ellu oikeasti purisi tyyppiä ja odotella parempaa opetusikää lapselle, mutta pakko on ajatella kaikkien osapuolten turvallisuutta ensisijasesti.

    Ihanaa kuitenkin, että teillä lemmikit on sopeutunu ja pystyt harrastelemaan niiden kanssa 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *