Koitti vapaus

Sosiaalityöntekijät kävi. Tarjottiin kahvia ja nolosti loppu maito kesken. 
No, ehkä ne ymmärtää. 

Juteltiin niitä näitä ja toinen työntekijöistä muisti mun viime kertaisen närkästymisen, kun ängetään jo kotiinkin. Ja yleisesti tästä syynäämisestä. 
Se totes, että koitat vaan muistaa, että Nean parastahan me tässä mietitään.

Ekana tuli mieleen, että auts. En osannu vastata oikein mitään.
Koska onhan se niin, mutta minkä takia siihen rinnalle mulle tulee olo, että Nean hyvinvoinnin edun miettimiseks mun äitiyteni kyseenalaistetaan?
Että tänne tulee naisia katsomaan onko mun lapsella hyvä olla, kun minä hoidan.
Arvioidaan oonko tarpeeks hyvä.
Ja se mun tarvis muistaa.  

Voihan se olla käytäntö. Yritetään lohduttaa, siinä onnistumatta. 
Enkä mä edes tarvinnu mitään lohdutusta. Hymyilin nätisti, tarjosin kahvia ja leikin vauvan kanssa ihan normaalisti. Kerroin juttuja koirasta, taloudellisista asioista ja rytmeistä.

Paljonko ton lauseen toteaminen lohduttais äitiä, jolta viedään lapsi pois?
No okei, tää meidän tilanne on kaukana sitä, mutta mietin kuitenkin.

Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin. En alkanu ääneen miettimään, keskityin vaan tyyppiin.
Lastensuojeluilmotus merkattiin aiheettomaksi, eikä jatkotoimenpiteitä enää ole. 

Tuntuu, ihan kun olis koittanu vapaus. Hassua.
Että nyt meidän annetaan vaan olla ja mun annetaan olla äiti.