Musta tulee äiti!

Aloitan kirjoittamisen pyytämällä anteeksi. Vaikka olen purkanut sydäntäni koko elämäni ajan päiväkirjoihin, lehtiöihin ja moniin, moniin muihin en koe olevani mitenkään erityisen hyvä kirjoittaja. Itseasiassa minua vähän hävettää kirjoittaa blogia, enkä ole asiasta maininnutkaan vielä muille kuin äidilleni. Ei sillä, että pitäisin muita bloggaajia alempiarvoisina – päinvastoin. Muiden blogeissa on paljon taidolla otettuja kuvia, tekstit loppuun asti mietittyjä ja mielestäni muiden elämissä tapahtuu paljon enemmän, kuin omassani. Tosin, siihen tuli muutos katsoessani raskaustestin positiivista lukemaa. 

Olin muutaman viikon ajan kuunnellut kehoani ja vitsaillut pikkuisen olemassa olosta ennen kuin päätin ostaa raskaustestin. Olen yksi niistä harvoista ja onnekkaista, jotka eivät ole kärsineet aamupahoinvoinnista. Kuukautiskiertoni on myöskin ihan aina ollut niinkin epäsäännöllinen, että tuurilla on 3 vuotoa tullut vuodessa, muuten ei ollenkaan. Näiden kahden  yhteenvetona, en osannut kuvitellakkaan odottavani, vaikka ehkäisy onkin nykyisen mieheni kanssa ollut jokseenkin ”puutteellista”. 
Mielialavaihteluja tai väsymystäkään ei ole esiintynyt, vaikka miekkonen saattaakin olla erimieltä tuosta ensimmäisestä. Sen sijaan huomasin, että oli useesti sellainen olo, että jotain puuttuu. En osannut sitä sen enempää selittää kenellekkään sillä hetkellä. 

Eräs sunnuntai-ilta äippä tuli sitten käymään ja päätettiin lähteä 24h auki olevaan apteekkiin ja matkalla naurettiin ja jännitettiin. Eniten oikeastaan pelotti ajatella, että mitäs jos testi näyttääkin negatiivista. Mitä jos olisin vaan lihonu? Entä jos ollaankin nyt äitin kanssa turhaan mietitty sopivia lempinimiä korvaamaan mummo -sanaa (äiti kun ei halua, että sitä sanotaan 36-vuotiaana mummoksi tai mummiksi)? Noh, testi tehtiin ja oli pisimmät minuutit odotella clear bluen tuloksia. En oikeastaan muista siitä tikkuun vilkasemisesta mitään muuta, kun ison helpotuksen tunteen ja äidin itkevän ilosta vieressä. Shokissa soitin lähimmät ystävät ja suvun läpi ja oletin saavani paheksuntaa isän suvun puolelta, mutta sieltäkin suunnalta tuli pelkkiä onnitteluja. Voitteko kuvitella, jopa mun isäni äiti, joka on yksi niistä vanhoillisimmista ihmisistä, jotka tiedän ja jolle edelleen olen se pikku-Ida, nauroi ja onnitteli? 
Shokin mentyä ohi taisin hymyillä yötä päivää – ja hymyilen edelleen.
Kävin neuvolassa testin jälkeisenä päivänä ja ultrassa kolmen päivän jälkeen. Shokkitila tuli takasin pahempana, kun ultrassa kerrottiin meidän olevan 15. viikolla.. 

En tiedä kuinka harvinaista/yleistä on saada tietää vasta siinä vaiheessa odottavansa, mutta oikeestaan parempi näin. Raskausaika on tuntunut niin pitkältä nyt jo, että olis tullu tosi pitkä aika odottaa tähänkin asti, kun vasta tässä vaiheessa tapahtuu ihan hirveesti. Viikkoja on nyt 20+3 ja oon ’ehkä’ tuntenut ekat liikkeet muutama päivä sitten ekan kerran.

Tähän on hyvä lopettaa tältä päivältä, koirat odottaa, että otan päiväpeiton pois ja ne pääsee nukkumaan. Odottelen vielä tulevaa isää saunaillasta ennen kun itse kömmin vällyjen väliin toivoen, että tunnen pienen liikkeitä taas 🙂