Järkyttävää, etten ole mukamas ”kerinnyt” kirjoittelemaan pitkiin aikoihin. Viime päiviin on mahtunut mm. koiran synnytys, työkkärissä ravaamista, vauvan tavaroita katsellessa ja ostellessa, miehelle jäkättämistä, kavereiden näkemistä ja monia muita pieniä hetkiä.

Koiranpennut on nyt kahden päivän ikäisiä ja niitä tuli yhteensä kaks 🙂 Molemmat poikia ja oikein energisiä pakkauksia. Niistä voin laittaa kuvia myöhemmin, kun en millään jaksa nyt pienentää kuvia paintilla. 
Pena muutti polttojen alettua ’mummolaan’, olen pystynyt käymään vain kerran katsomassa sen surullista naamaa, kun lähden kotiin ja jätänkin sen sinne. Snif.
Synnytys meni nappiin ja Esteri on aivan loistava mamma.

Ah, tänään kävi huoltomies korjaamassa vessan hanan, mikä yötä päivää tiputti vettä monta kuukautta, enkä koskaan saanu aikaseks soitettua huoltoon, kun aina on mukamas ollut ”niin likasta” vaikka tuskinpa ne mun kämppää sen suuremmin tutkiskelee. Nyt on hiljasta ja voi jopa kuivata lavuaarin siivouksen jälkeen. Tähän asti lukeneet, kyllä – tästä oli pakko ilmottaa, koska hanan vuotaminen alko muistuttaa kiinalaista kidutuskeinoa parin kuukauden jälkeen (ja koska vähän turhan tylsä elämä, he he).

Miekkosen ja muutaman kaverin kanssa käytiin viikko takaperin elokuvissa, minkä jälkeen mut raahattiin väkisin Turun baareihin juomaan vettä ja potemaan huonoa omaatuntoa (koska jokuhan voisi luulla, että mun lasissa on raakaa vodkaa, mikä _melkein_ on mahdollista Turun baareissa) ja kuvittelin koko illan, että mun mahaa tuijotetaan paheksuvasti. Kotiin en voinut silti lähteä etuajassa ilman muita, kun päätin pitkästä aikaa matkustaa Turun joukkoliikenteellä ja kello oli jo sen verran, ettei niitä busseja siihen aikaan enää mennyt. Kärsin sitten sen muutaman tunnin naama sen näkösenä, että olisin imeskellyt sitruunaa pöydässä istuessani..

Nyt arki pyörii pienten pentujen & mamman paapomisessa ja yrittäessä rajottaa tätä kävijämäärää, etten stressaa koiraa liikaa. Tämän viikonlopun vietän herkkuja syöden ja odotellen, että saan rakkaan menopelini takaisin, mikä on miehen mukana appiukon luona sunnuntaihin asti. Toivottavasti en kerkeä erakoitumaan.

Ps. Aivan mahtavia auringonpaisteita ollut monta päivää, ihanaa! Minä ja ballerinat tykätään 🙂

Olen muutaman päivän ihmetellyt omia tunteitani, jotka ovat raskaana täysin ”normaaleja” ja ne kuuluvat asiaan. Raivarit pienistä asioista ja äkilliset itkukohtaukset siedän vielä suht. hyvin ja onneksi myös mieheni antaa ne anteeksi. Mutta sitten on tämä jatkuva yksinäisyyden tunne, mitä en käsitä.

Olen monta viikkoa merkannut punaisella tussilla kaikenlaisia menoja jokaiselle päivälle ja näen monia ystäviäni päivittäin, mutta silti koen koko ajan olevani täysin yksin. Mieleni tekee itkeä, jos tiedän meneväni kotiin edes tunniksi ilman seuraa tai joku meno peruuntuu. 

Raskasta tämä on eniten sen takia, että olen aina tottunut olemaan yksin ja nauttinut siitä. En ole koskaan kuvitellut itseäni avoliittoon, mutta nyt se tuntuu olevan pakollista oman henkisen terveyteni takia. Raskasta myös sen takia, etten keksi keinoja millä tätä ”oiretta” voisi vähentää.

Noh, ehkä huomenna rohkaistun ja olen koko illan yksin, kun mies lähtee juhlimaan ystävänsä synttäreitä. Ehkä huomenna pääsen jopa katsomaan rästissä olevat sarjat telkkarista ja mietin mitä kaikkea voin ostaa maha-asukille kuultuani sukupuolen aamulla ultrassa.. 🙂