Synnytystrauma

Mä muistan sen vieläkin, ku eilisen.
 
Miltä tuntuu käydä niin lähellä kuolemaa, miltä kätilön kylmät ja suonikkaat kädet tuntuu mun kämmenselällä ja kuinka kauhealta tuntuu käskeä viemään vastasyntynyt pois rinnalta, etten vahingossa tapa sitä tuskissani. Olin aivan varma että sen pienen äitiään haistelevan olennot korvat vaurioituu mun huudosta. 
En olis halunnu sen saavan sitä ensivaikutelmaa mutsistaan.

Aika ei vielä tässäkään vaiheessa oo kullannu mun muistoja, enkä usko niin tapahtuvan koskaan. 

En enää muista kuinka pahalta vauva haisi ennen ensimmäistä pesua, enkä miehen kauhistunutta ilmettä, mutta muistan vahvasti miltä tuntuu, kun alakertaan laitetaan tikkejä tai miten kroppa tärisee vielä ponnistusvaiheessakin peiton alla kylmissään, ihan ku olis noussu jäisestä vedestä.  

Jokainen kokee synnytyksen erilailla. Jokainen uskoo tietävänsä etukäteen kuinka helvetillistä kipua on tulossa. 
Jotkut kokee synnytyksen kauniina tapahtumana.
Mä menin synnyttämään avoimin mielin, ilman minkään näkösiä suunnitelmia. ”Katsotaan tilanteen mukaan.” -vastasin aina, kun vaan mahdollista ja niin tehtiin.

Joku sanoo viiden tunnin synnytyksen olevan helppo, verrattuna vaikka 30 tunnin synnytykseen. En tiedä kumpi on mukavampaa puuhaa.
Sen tiedän, että lyhyessä synnytysajassa supistukset hyökkää puun takaa, eikä ne anna rauhaa hetkeksikään.
Neljän tunnin ajan yritin vetää henkeä edes jossain vaiheessa tai pitää silmiä auki edes hetken.
Supistusmonitorin lukemat ei laskenu alle sataseen enää ollenkaan ja mä en vaan pystyny huutaan sitä pirun epiduraalia, kun ei kulkenu henki. 
Oon vieläkin ihmeissäni, että pysyin tajuissani. 

Jälkeenpäin tekee mieli oksentaa aina, kun telkkarista tulee synnytysohjelmia. 
En halua kuulla mieheltä sykkivästä istukasta tai mistään muustakaan. 
Teen sen negatiivista näyttävän kusitestinkin ihan vaan varmuuden vuoksi joka kuukausi.

Blah.

Pyörin taas tänään sängyssä jonkun aikaa.
En saanu unta ja koko ajatus unesta pelottaa muutenkin. Näkisin varmaan painajaisia. Ajattelin kokeilla jos vaikka tämä auttais. 
En usko, en vaan taida päästä asian yli.

Kommentit (20)
  1. Hei, eksyin blogiisi, kun etsin verkosta äitien kertomuksia traumaattisista synnytyksistä. Olen itsekin synnytyksessä traumatisoitunut, tosin en kipujen vaan kätilöltä saamani ala-arvoisen kohtelun vuoksi. Ryhdyin hyvin pian synnytyksen jälkeen etsimään itselleni apua ja myös vertaistukea, ja molempia on ollut yllättävän vaikea löytää. Nyt mielessäni pyörii ajatus, että tahtoisin perustaa synnytystraumavertaistukifoorumin nettiin, siis suljetun keskustelupalstan samantyyppisiä asioita kokeneille äideille; olisitko sinä ehkä kiinnostunut lähtemään moiseen foorumiin mukaan? Kertomuksesi kuulostaa siltä, että puhumisesta saattaisi olla apua – ei ehkä heti, mutta ajan kanssa. Traumat on perkeleellisen sitkeitä, mutta kyllä nekin saa hiljalleen lannistettua! Jos vertaistukimeininki kiinnostaa sinua, mulle voi laittaa s-postia osoitteeseen eileithyia1978 miukumauku gmail.com .

  2. Ei oo kaunista synnyttäminen, ei. Raakaa puuhaa. Pahinta on just se, että joku adrenaliini tai muu alkuihmishormoni pitää ihmisen tajuissaan sen kaiken läpi… Itseänikin pistää edelleen (2v synnytyksestä) todella paljon vihaksi, että synnyttämistä siloitellaan ja romantisoidaan kaikkialla. Ehkä toisilla sitten toimii joku ”unohdushormoni” niin tehokkaasti.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *