Turhautumista

Mä suutuin tyypille tänään.
Tolle kolme päivää vajaalle neljä kuukautiselle, joka ei tajua vielä mistään mitään, eikä ainakaan tahallaan ketään suututa. 

Heräsin kymmeneltä ähkimiseen, kun se taas kieri sängyssään. Hymyilin, otin syliin ja mentiin vessaan. 
Tehtiin aamutoimet. 
Vaipan kiinnilaitto osottautu ihan mahdottomaks vauvan ollessa selkä kaarella, pää hipoen peppua.

Siinä sitten ääneen höpsöttelin, että ei lähetä ennenku ollaan nätisti paikoillaan. Mutta eihän se mistään mitään tajua. Siitä hölmö ikäluokka tässä nyt menossa, että tehdään kaikkea, mutta ei oikeesti sanaakaan ymmärretä mutsin sanoista. Ja super ärsyttävää.

Se sit alko jo repiin hyllyiltä tavaroita, kuten niitä märkärättejä ja peppupyyhkeitä. Ja mää aloin hermostuun, koska kahvin keittäminen odottelee, en jaksais millään seistä ja loppua vengertämiselle ei näytä tulevan.

Korjailen asentoa, pidän reisistä kiinni ja työntelen mahasta vauvaa takas sopivaan asentoon, mutta ei. 
Lopulta jo huutelin että nyt saatana paikoillaan siinä ja riuhdoin käsistä (en ny ravistellu kuitenkaan) takas siihen lähtökuoppaan.

Tuli itku, minkä veikkaan johtuvan nälästä ja mietin, että jes – sillon se ainakin on sen kaks sekunttia paikallaan. Ja niin se olikin. 

Vitsi mikä ihmishirviö.