Vatsavaivat

Kaikki alkoi laitoksella babyn ollessa vuorokauden ikäinen. Olin heikossa kunnossa synnytyksen jäljiltä, en pystynyt nostamaan vauvaa itse tai kävelemään ilman tukea ja vauva itki koko päivän, leuka väpättäen lohdutonta itkua.
Painelin tunnin välein hoitajaa kutsuvaa nappia, koska en tiennyt mistä moinen johtui ja pakkohan sitä vauvaa oli jonkun pitää sylissä, vaikka en itse pystynyt.

”Sillä on vaan nälkä” hoki ensimmäisessä vuorossa oleva, mistä johtuen imetin nännit vereslihalla 12h putkeen, enkä pystynyt seuraavaan viikkoon millään lailla koskemaan rintoihini. Imetys tämän seuraavan viikon aikana oli niin tuskaa, että annoin perkeleiden lentää laitoksellakin, puristin patjan reunoista vauvan joka imaisulla ja silmistä valui vesi. Ja niihin vatsavaivoihin se ei tietenkään auttanut.

Toinen päivävuorossa oleva vaihtoi vaippaa, piti vauvaa sylissä ja leperteli sille pitkän aikaa mun edessä. Hoitaja lähti, vauva alkoi itkeä, nappasin vauvan syliin ja kävelin viimesillä voimillani pitkin käytäviä, naama valkosena ja veri valuen jalkojen välistä, koska mulle tuli ihan hirvee paska mutsi olo, kun en pystynyt tekeen samoja juttuja.
Heti perään tuli anoppi katsomaan vauvaa ja koska vauvan kipu on itkusta päätellen ”välillä kourasee” -tyyppistä, pitää vauva taukoja itkusta. Yhden näistä tauoista saapuessa ja anopin silitellessä vauvaa kuulin, että ”hellyyttä se vaan halus” ja sain pidätellä itkua oikein urakalla. 

Ensimmäinen yövuorossa oleva oli ihana. Se ei kyseenalaistanu mun puheita vatsakivuista, eikä nauranut kun kerroin, ettei vauva itke normaalisti edes nälkäänsä. Hoitaja käytti kuumemittari peppuun -kikkaa ja kertoi pystyasennon auttavan. Auttoihan se hetkeksi.

Toisessa yövuorossa oleva saapui, esitteli itsensä ja selitin jälleen tilanteen. Nainen toi korviketta tuttipullossa ja suuttui, kun en antanut sitä vauvalle. Tutin olisin voinut ottaa, kun baby roikkui edelleen tississä vaan lohdun takia.
Jossain vaiheessa sama hoitaja tuli hakemaan vauvan mitatakseen lämmön ja ihmettelin 1,5h mihin vauva jäi ja kun sain pienen takaisin viereeni, en uskaltanut painaa hoitajia kutsuvaa nappia enää kertaakaan. Vieläkin ihmetyttää miksi hoitaja ei kertonut, mitä vauvalle tehtiin. Ihan varmaan antoi sitä korviketta.
. . . .

Päästiin kotiin ja pari yötä meni hyvin. Sitten sama rumba alkoi taas.

Ensin vauva huusi 6h putkeen keskellä yötä, kunnes nukahti syliini. Rakensin ”moottorisängyn”, missä selkä nousee peittojen ja harsojen avulla vähän ja se auttoi sen verran, että vauva sai nukuttua.

Seuraavana yönä huudettiin 3h. Syöttö/vaippa/syöttö/vaippa -kuvio oli olennaisin. 

En edes laskenut kuinka kauan itku kesti taas seuraavana yönä. Pitkään. Tässä vaiheessa päätettiin miehen kanssa, että huomenna mennään apteekkiin ja käydään kaikki litkut läpi, löytyisikö niistä apua.

Ostettiin Gefilius maitohappobakteeritipat (+ D vitamiini) ja niitä annettiin pari päivää. Maha vaivasi, mutta ei hirveästi.

Unohdin muuton yhteydessä antaa edellispäivänä tippoja ja vietettiin täysin hiljanen, hyvin nukuttu yö.

Kunnes tuli eilinen.. Itku alkoi 9 illalla, annettiin ruokaa + tipat, vaihdettiin vaipat, pidettiin sylissä, sitterissä ja ennen itkuun auttaneissa asennoissa, heijasin edes takas käsivarsilla (auttaa) minkä jaksoin, annettiin tuttia, pidettiin sohvalla ja sängyssä, lisää tissiä, vaipan vaihtoa ja silittelyä, mutta ei. Ei ja ei. Yltyy vaan.

Kolmen aikaan pyysin tunnin verran unta, että jaksan heijata lisää ja mies suostui. Heräsin tänään yhdeltä kahden rakkaan välistä. Mies raukka kertoi vauvan itkeneen melkein seittemään asti. Ruokin pienen ja vein koiran ulos, antaa niiden nukkua.

On maailman inhottavin tunne kun rakkaimpaan sattuu, eikä osaa auttaa.

.. Psst ehkä nyt annatte anteeks, etten oo pystyny vähään aikaan kirjotteleen, enkä kommentoimaan teidän muiden mahtaviin teksteihin, mitkä edelleen kerkeen just ja just lukeen läpi miehen vaihtaessa vaippaa..