Seitsemänvuotiaan yövieraan suosikit

Toissayönä meillä nukkui minun, mieheni ja vaavelin lisäksi myös kummipoikani. Kyseinen kaveri on nyt seitsemän vuotias ja kovin reipas ja innokas poika tarttumaan toimeen ja tutustumaan uusiin asioihin. Pieni koti-ikävä välillä tosin takaraivossa kolkutteli, mutta sehän on niin yleistä lasten keskuudessa. Kummipojalle ei niinkään suuresti kelvannut minun seurani, vaan hän seurasi Peteä innokkaasti. Hän halusi osallistua kaikenlaisiin ns. ”äijien juttuihin” ja ymmärtäähän sen etteivät ne kummitätin höpinät kuten ”miten eskarissa menee?” tai ”jännittääkö kouluun meno” ole yhtään niin kiinnostavia kuin samaa sukupuolta edustavan henkilön tekemiset ja keskustelut. Tajusin, että voi kuinka iso, vaikkakin pieni tuo lapsi onkaan.

Tässä hyväksi havaittuja tekemisiä:

Pikkumiehen lempipuuhasteluja olivat mm:

Saunan lämmityksessä auttaminen ja saunominen.

Peten auttaminen pitsan valmistuksessa. Näppärästi sekoitteli jauhelihaa ja levitti tomaattipyrettä.

Uuden roska-auto lelun tutkailu. Pete esitteli, mistä vimpaimesta mikäkin toiminto suoritetaan.

Kimblen pelaaminen.

Pitsan syöminen (taisi olla melkein parasta) ja elokuvan katselu. Sai olla rauhassa kun vaava jo nukkui.

Seuraavana päivänä mukavimmat jutut taisivat olla:

Hiekkaleikit ulkosalla.

Aamupäiväinen kauppareissu, sillä samalla piipahdus jäätelökioskille.

Peten auttaminen grillin lämmittämisessä.

Mökkipelin harjoittelu.

Läheisellä hiekkakentällä jalkapallon pelailu.

 

Eväitä elämään…

 

Siinähän niitä tulikin aika liuta. Kummipoikani tosin on kieltäytynyt yökylästä pariin otteeseen sen vuoksi, että nukkumaanmeno on häntä jännittänyt. Kuten varmasti useammalla lapsella kaikki on hyvin niin kauan kun touhuillaan eikä nukkumaanmenosta tietoakaan. Sitten kun sanotkin, että nyt mennään nukkumaan niin se jännitys iskee takaraivoon ja lapsi alkaa miettiä kotiväkeä. Rauhoittuessä sänkyyn sitä aikuinenkin eniten miettii asioita ja kelaa huoliaan, joten miksei lapsikin juuri silloin käsittelisi tärkeitä ihmisiä päässään ja potisi kaipuuta kotiin. Tosin kaikesta touhuilusta osoittautui olevan hyötyäkin, sillä poika oli jo sen verran väsyksissä, ettei tullut itkua eikä maininnut sanallakaan haluavansa kotiin. Toki pari kertaa havahtui yön aikana katselemaan ympärilleen, mutta ei tarvinut kuin kehottaa nukkumaan, sillä aamu ei ollut vielä tullut. Hienosti meni ja olen niin ylpeä pikkumiehestä siitä että ylitti itsensä ja siitä ilosta mikä hänelle tuli omasta uskalluksestaan.

Ja vielä pakko lisätä, että kun miehelläni on kolme tyttöä niin kyllä sen huomasi kuinka mielissään sitä pojan kanssa tehtiin ja touhuttiin! O-ou.. :D