Käänteentekevä Juhannus.

On vierähtänyt kuukausi kesäkuisesta juhannusjuhlasta. Hengitykseni tuntuu tänä aamuna vapautuneemmalta. Mielikin on ainakin näin auringon sarastaessa melkoisen kevyt. Olenkohan jopa vapautunut hieman työstressista? Herkistyn, kun kurkistan sisään makuuhuoneen ovelta ja kuulen mieheni onnellisen kuorsauksen. Oih – olisin jo niin halukas lisääntymään tuon otuksen kanssa!

Mieheni on oikeassa – minä en ole vielä kypsä ihminen tekemään lapsia. Ensin minun on tultava sinuiksi itseni kanssa ja nähtävä maailmassa ympärilläni muutakin kuin oma kehoni. Nyt minulla on kiire – haluan olla terve ja vapaa, haluan äidiksi (sitten joskus), haluan nauttia elämästä joka ikisellä solullani! Kulunut kuukausi on mennyt hienosti, olen tutkiskellut paljon itseäni ja teen kaikkeni, jotta löydän itsetuntoni myös kehonkuvan kautta, siltä osin minulla ei ole ollut todellisuudessa itsetuntoa vuosikausiin.

Juhannus teki minun elämässäni käänteen, sillä päätin, että niin oli tarkoitus tapahtua. Maailmani mullistuminen ei tapahtuakseen tarvinnut mitään sen suurempaa draamaa, kuten sairaalahoitoon joutumista, totaalista loppuunpalamista tai muuta vastaavaa. Minun käännekohtani oli vain yksinkertaisesti se, että kyllästyin pelleilemään oman terveyteni kanssa. Vakuuttaakseni itseni siitä, että haluan TODELLA parantua, tapahtui elämäni rohkein teko: ”tulin ulos kaapista”. 

Kaappini ovet ja sydämeni avasin tältä erää rakastettaville appivanhemmilleni (muutoin 10 vuoden tarinastani tietävät oikeastaan vain puolisoni ja äitini, joka ei ole oikea ihminen tukihenkilöksi – palaan tähän myöhemmin). Kaikki tapahtui hetken mielijohteesta, ”heikkoa” hetkeä oli edeltänyt itkupotkuraivarit ajomatkalla puolisoni vanhempien luo. Viiden vuoden onnellista seurustelusuhdetta puolisoni kanssa on aina varjostanut bulimiani – niin maailman paras tuki ja turva kuin hän minulle onkaan ollut, alkoi hänenkin voimansa pikkuhiljaa olla hiipumassa sairauteni kanssa. Ymmärsin, että hänenkin on tullut aika saada tukea jostakin, koska minun sairauteni kanssa taistelu on varmasti ajoittain käynyt todella raskaaksi.  

Appivanhempani ovat uskomattomia ihmisiä. Ymmärrys, kuunteleminen ja hämmennys. Ilta, jona kerroin heille syömishäiriöstäni, sai suuren kallionjärkäleen putoamaan sydämeltäni. Viikko meni katumuksen tunteessa, mikä on täysin normaalia. Hetkittäin pelkäsin, että appivanhempani eivät enää tunne minua, sillä olen osoittanut täydellisestä itsestäni totaalisen uuden puolen. Nyt voin jo hengittää paljon vapaammin, sillä tiedän, että kertoessani haluamilleni ihmisille ongelmastani, olen hyvinkin rohkeasti halukas parantumaan. Tältä erää vierailessamme appivanhemmilla emme ole ottaneet asiaa puheeksi toistamiseen, mutta tänään aion piristää heitä ja kertoa, kuinka hyvin olenkaan kuluneen kuukauden voinut! 

Ai miten niin tämä elämä on liian kaunis heitettäväksi hukkaan? 🙂

Hyvinvoinnista lyhyesti – kuukauden ajan olen syönyt nautiskellen, terveellisesti. Herkkuja toistaiseksi ei ole nyt kotiin ostettu, sillä ne tietenkin saavat minut voimaan pahoin. Liikuntaa on lisätty ja sen suhteen on helppo tarkkailla, että pysytään järkevissä määrissä – liikunnankin pääasiallisena tehtävänä minulle on mielen hyvinvoinnin ja kunnon kohottaminen, EI LAIHDUTTAMINEN!

Tällä hetkellä tuntuu, että olen jo hieman saattanut oivaltaa sitä tosiasiaa, että elääkseen ihmisen on syötävä ja ravinnon kuuluu poistua kehosta luonnollisia teitä, luonnollisesti 😀 Palaan tuonnempana tarkemmin tähän nykyhetken ruokavaliooni; tarkoituksena sen osalta ei ole antaa kenellekään ohjeita (varsinkaan laihdutus-sellaisia) – kerron vain, mikä minun mielestäni tuntuu olevan ravintoa, joka saa minut voimaan hyvin.

Lisää jatkoa tarinalle sairaudesta ja uuden minän ensiaskelista, voih kuinka vapauttavaa ja hyvän olon tunteita tuovaa tämä kirjoittaminen onkaan! Nyt menen aamukasteeseen hymyilemään suupieleni kipeiksi.